Myytti Nimeltänsä tuuli

Veera Mononen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Oli aamuyö. Nainen käveli kallioilla allaan viininpunainen meri. Pensaiden kuivat oksat kiusasivat mekon helmaa. Paljaat jalat mukautuivat maan kovaan pintaan. Uusi aurinko aikoi pian nousta merestä. Nainen suuntasi jyrkänteen korkeimmalle kohdalle yhtä varmasti kuin aurinko taivaalle.

Naisen elämä oli täynnä velvollisuuksia. Epämieluisia velvollisuuksia. Koti, lapset ja mies. Päivästä toiseen, aamusta iltaan hän oli emäntä, äiti ja vaimo. Lakaistessaan kuivaa pölyä lattioilta tai paikatessaan lastensa vaatteita hän oli tukehtua seisovaan ilmaan. Silloin hänellä oli tapana katsella taivaalla lentäviä lintuja ja miettiä, mihin vapaus oli mennyt. Pienenä hän oli saanut olla ja mennä juuri niin kuin halusi. Hänen oli annettu juosta pitkin peltoja jalat mudassa. Mutta ei enää.

Hän saapui tasanteelle. Vain harva heinänkorsi sieti elämäänsä siellä, muuten siellä ei ollut mitään elävää. Ei velvollisuuksia.
Hän katsoi viimeisen kerran yön puhdistamaa taivasta ja otti kevyen askeleen eteenpäin, reunan yli. Pudotus oli pitkä, se ei koskaan loppunut. Hänen ruumiinsa hajosi tuhansiksi pieniksi siruiksi, jotka helisivät ympäriinsä kuin lasia olisi satanut. Tuntui kevyeltä, vapaalta ja voittamattomalta. Sirut levisivät kaikkialle ja niistä tuli tuuli, joka vielä tänäkin päivänä vaeltaa ympäri maailmaa, tuo elon puihin ja pensaisiin, loihtii laineet ja kantaa mukanaan elämän tuoksua.

Matkani tyhjyyteen

Janita Oinonen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Minä kuulen meteliä.
Ympärilleni kietoutuvaa melua.
Melu sitoo minut kuin narun.
Makaan alastomana lattialla.
Ahdistuneena.
Tahdon pakoon.
Haluan turvaan.
Kerään viimeiset voimat itsestäni, kuin sirpaleet rikkoutuneesta peilistäni.
Tasaan hengitykseni.
Rauhoitun…
hetkihetkeltä enemmän.
Teen matkan.
Teen matkani liikkumatta, pelkäämättä, pois melun keskeltä.
Matkani alkaa valoista, metelistä, ahdistuksesta, ihmisten paljoudesta.
Kauhustakin.
Mutta päättyy hiljaisuuteen, pimeyteen, kauneuteen.
Ainakin uskon niin.
Matkani aikana kasvatan sieluni ympärille kuoren,
kovan ja helmistä tehdyn panssarin.
Meteli hakkaa kuortani.
Lyö siihen pieniä säröjä.
Lyön metelin yhdellä varmalla liikkeellä kauemmaksi itsestäni.
En anna minkään turhan tulla matkani tielle.
Riisun itseni vaatimuksista, odotuksista ja katseista.
Matkani varrella heittelen ne polun pieleen jota kuljen.
Matkalleni en ota mitään mukaan.
Matkani on tyhjyys ja yksinkertaisuus.
Oletko sinä löytänyt tiesi hiljaisuuteen?
Oletko etsinyt pimeydestä sävelet jota voit laulaa yksin tyhjyydessäsi.
Kenenkään kuulematta.
Kenenkään piittaamatta.
Voitko kuvitella sen metelin jossa minä nyt elän?
Ne tuskaiset huudot jotka yrittävät kiiriä kohti hiljaisuutta, mutta vetäytyvät vääjäämättä kohti kaaosta
Lyön päätäni pariin otteeseen näppäimistöön.
Normaalisti nauttisin kumahduksesta jonka ontto pääni päästää kun sitä lyö näppäimistöön.
Nyt koen sen olevan sodan uhka.
Merkki heikkoudesta.
Äänetkin nauravat minulle.
Muuttuvat hiekaksi kengissäni joilla haluan tehdä matkaani tyhjyyteen.
Aiheuttavat jännetuppitulehduksen tästä kaikesta kirjaimien paosta.
Tiedätkö mistä puhun?
Lakkaa tietämästä!
Se on askel poispäin tyhjyydestä.
Tyhjyys on tietämättömyyden ystävä.
Tyhjyydessä et tarvitse mitään muuta kuin tiedon siitä, että olet siellä.
Sano minulle jos keksit jotain muuta mitä tarvitset.
Voit tuoda sen mukanasi tyhjyyteen,
voimme jopa tutkia sitä yhdessä,
mutta vain jos muistat olla hiljaa,
sillä tyhjyyshän on hiljaisuutta.
Ainakin oletan sen olevan.
Oletan sen olevan tyhjyyttä ja pimeyttä.
Mutta mitä minä tiedän?
En ole koskaan ehtinyt sinne asti.

Kuulin kalojen laulun

Emma Isoaho
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Tuuli viuhuen hiuksissani hyppään jyrkältä kalliolta alas kirkkaaseen veteen. Täällä kävin aina pienenä uimassa, mutta nyt ranta on autioitunut. Ennen kultaisena hohtava hiekkaranta oli kauttaaltaan vuorattu värikkäillä rantapyyhkeillä. Nyt vain yksinäinen pukukoppi, jonka seinämaali on lohkeillut, koristaa harmaata maisemaa.

Kuuluu suuri läiskähdys kun iskeydyn viileän veden väreilevään pintaan. Aallot kiirivät kohti rannan kiviä. Sininen kesämekkoni kastuu hetkessä läpimäräksi ja muuttuu painavaksi. Sen paino vetää minua kohti pohjaa. En edes yritä potkia pintaa kohti, vaan annan veden massan painaa minua alas, kohti meren valtakuntaa.

Vaalea hiekkapohja näkyy jo. Se kumpuilee tasaisena muodostaen pieniä kumpareita sinne tänne. Minun täytyy olla todella syvällä, sillä en enää näe sinistä taivasta ja pilven hattaroita vesimassan läpi. Vain pari valon sädettä siivilöityy vihertävään veteen muodostaen siihen kirkkaat juovat. Keuhkoni huutavat ilmaa, mutta päätän, että voin pidätellä vielä hetken ja nousta sitten takaisin pintaan. Vajoan yhä syvemmälle, kuin kivi. Näen oikealla puolellani ruosteisen polkupyörän. Sen on täytynyt olla siinä monta vuotta, varastettu luultavasti.

Jalkani koskettavat pehmeää pohjaa. Pienet kivet hohtavat kuin timantit ja tekevät painaumia jalkapohjiini. Siellä täällä kasvaa leväpensaita. Ne ovat kuin pieniä vedenalaisia metsiä. Levien seassa ui kauniita, kirkkaissa väreissä hohtavia kaloja. Ne uivat hiljaa lähemmäs katsellen minua uteliaasti. Olen varma, että ne hymyilevät minulle ystävällisesti ja toivottavat tervetulleeksi valtakuntaansa.

Keuhkoni haluavat kipeästi pinnalle. Ne tuntuvat räjähtävän aiheuttaen suuren aallon ellen saa pian ilmaa. Äkkiä minusta tuntuu, että en enää haluakkaan pinnalle. Minusta veden alla on paljon kauniimpaa. Ei melua, vain kalojen kaunista laulua ja levien hiljaisia kuiskauksia. Ei liikenneruuhkia tai pyykkipinoja. Ei tenttikirjoja. Päästän viimeisetkin ilman rippeet ulos keuhkoistani. Ilmakuplat nousevat kieppuen kohti valoa ja rikkoutuvat lopulta veden tyyneen pintaan. Keuhkoni alkavat täyttyä vedestä. Se tuntuu oikeastaan mukavalta, lähes lohdulliselta.

Kun avaan silmäni uudelleen, huomaan olevani yhä veden alla, mutta hengittäväni. Minulla on pyrstö, pitkät viljanvaaleat hiukset ja kidukset keuhkojen sijasta. Pyrstöni kiiltää kultaisena pinnalta siivilöityvässä kelmeässä valossa. Suussani maistuu hieman suolaiselta. Haistan levän, suolaisen merituulen, lahoavat kasvit, ruosteen. Kalat parveilevat yhä ympärilläni. Nyt kuulen niiden laulun selvemmin. Ne laulavat kauniissa kuorossa ympärilläni. Kuulen aaltojen lyövän kohisten rannan harmaisiin kiviin ja olen onnellinen.

Hevoskärryjen kuljettaja herra Sergei

Johanna Mäntykoski
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

”Vie heidät suoraan Carlin luokse. Mutkittelematta, kiitos”, kuului käsky ylemmältä tahdolta ja nousin ajamaan hevoskärryä. Harmaa taivas ja yrmeitä ihmisiä. Mutristuneita huulia ja tiukkoja katseita. Halveksunta.
Matkaa oli tehty jo puolipäivää, herrat ja rouvat olivat kyydissäni edelleen. Tämä on normaalia rutiinia, mitä minä nyt. En minä saa, nukuinhan yöni hyvin. Jännittääkin vielä, mitä, moneenko vuoteen, viimeksi tämän työn aloitettuani 15-vuotiaana. Mikä tarkoittaa pyöristettynä viittäkymmentä vuotta.
Yritän pitää silmät auki, mutta silti hevoset hidastavat, kun minä en tahdo jaksaa ohjata. Niinhän ne sanovat, ikä ei tule yksin. Piiskaan hevosia, nopeammin nopeammin! Minun täytyy pysyä hereillä ja siihen tässä iässä siihen kykenee vain luonnonvoimat, kylmä jäätävä ilmavirta. Johtuiko lumen kinnittymisestä silmäripsiini vai mistä, mutta vannon nähneeni metsänreunassa jotain. Tai pikemminkin jonkun. Tummanpuhuva hahmo, suipolla hatulla sekä hopeanhohtoisella miekalla. Hallusinaatioita. Ikä tosiaan ei tule yksin. Hahmo oli kadonnut.
Taivas tummeni mitä pidemmälle menimme. Carl asuu maamme pohjoisosassa ja meidän pitäisi olla siellä iltaan mennessä perillä, luoja sentään, Carlin on paras majoittaa minutkin luokseen. Ruskeat ajohevoseni liikehtivät oudosti, näytti siltä kuin ne olisivat saaneet kamalia kouristuksia. Ne kirskahtelivat ja päästelivät kovia hirnahduksia. Hirnhirn kirskirsk. Tämäpä on omiaan poistamaan jännitykseni. Pian hikisten hevosten olemus muuttui; karvat vaihtuivat kellertävänvaaleisiin sulkiin. ” что!?” Karjahdin. Voi ei, ei venäjää, ei nyt. Vilkaisin taakseni, tuskin vieraat kuulivat. Hevosen jykevistä leuoista tuli kotkan terävä nokka ja suippo kallo. Harja kasvoi kahdeksi hyvin suuriksi siiviksi ja etukaviot vaihtuivat kotkan jalkoihin. Takavartalo pieneni, muistuttaen enemmän leijonaa kuin hevosta. Selvä, olen tullut hulluksi. Kokonaan. Näky oli mykistyttävä. Olen nähnyt kaikenlaista pitkän elämäni aikana, mutta että oikein kaksi elävää kotkaa, aarnikotkaa, minun silmieni edessä, minun ohjaksissani. ”Miksi tämä kärry ei kulje?”, kimeä naisääni kirpaisi korviani. Mikäli menetän henkeni tämän takia minut on parempi muistaa ”työlleenomistautuvana”. Komensin aarnikotkat liikkeelle. Ne voisivat silpoa minut milloin haluaisivat, raatelukynnet. En ikinä ajatellut kuolevani taruolennon kynsiin, mikä loppu, mikä kunnia. Aarnikotkat etenivät kouppoilevaa vauhtia ja ne kulkivat monta kertaa niin nopeasti mitä hevoset olivat ikinä kulkeneet minun ohjaksissa. Aarnikotkien hurjat siivet sivalsivat ilmassa ensin puiden lomissa ja sitten niiden yläpuolella. Haukoin henkeä, osaksi kauhusta, osaksi maisemasta: pelkkää kuusimetsää silmänkantamattomiin ja kirkuva aarnikotkapari. Lapsena olin vain lukenut niistä, mutta en sentään unelmoinut koskaan. Otin ohjaset paremmin käsiini. Ne olisivat jo tappaneet, jos olisivat halunneet.
Aarnikotkat sätkivät ohjaksissa, lento oli päätähuimaava nopeutensa ja korkeutensa puolesta. Ihmettelen kovasti etteivät matkustajat olleet huomanneet mitään kummallista, luulen, että nukkuivat verhon takana. Olihan jo ilta alkanut laskeutua päidemme ylle. Katsoin alas. Sama tummanpuhuva viitalla ja hatulla varustettu hahmo, katsoi ylös ja kohotti miekkansa minua, meitä, kohti. Kadonnut taas. ”Ei herranjumala, ei ei...” Olin varma etten ollut hallusinoinut.

En voi sanoa, että aarnikotkat olisivat kirskahdelleet tai hirnuneet, pikemminkin naukuneet. Nau’unta yltyi korviahuumaavaksi. Nopeus laski ja kuusien latvat hipoivat kärryäni.
Avasin silmäni. Aivan silmieni edessä oli juuri, muurahaisia täynnä oleva kuusenjuuri. Inhoan muurahaisia ylikaiken, joten ei liene yllätys, että nousin nopeasti ylös. Samantien laskeuduin taas maahan, pyörrytti. Kärry oli kumoutunut tienreunaan ja herrojen ja rouvien ruumiit makasivat sammaleessa. Ne olivat liikkumattomat, samoin kuin hevosenikin. Elottomia. Olimme selvästikin ajautuneet pois tieltä, minäkö meidät ajoin? Nukahdinko minä, ei ei ei! Olen tappanut ihmisiä. Tappaja. Monta ihmistä, sarjamurhaaja. Luonto oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, edelleen tummat pilvet, tie jatkui kumpaankin suuntaan. Metsä oli hiljaa.
Lähdin kulkemaan tietä pitkin, etsimään taloa ihmistä mitä vain, jotta voisin soittaa, ja kertoa. En minä sitä tahallani. Se oli vahinko. Vanhuus. Tiedäthän?
En päässyt pitkällekään, näin toisella puolella tietä, metsässä, tumman hahmon hopeisine miekkoineen. Hän ei ollut yksin. Herroja rouvia ympärillään. Katsomassa minuun päin, ne samat herrat ja rouvat mitä minä kuljetin. Tunsin sydämmeni jättävän lyönnin väliin, hallusinoinhan? Räpäytin silmiäni, ne olivat vieläkin siellä. Uudestaan ja uudestaan, vieläkin siellä. Heillä kaikilla oli metallinharmaat miekat, kohotettuina kuin valmiina taisteluun.

”Voi kulta, huomenta. Tiedätkö mitä? Näin äsken aivan ihmeellistä unta, mutta, mitä hopeista sinulla on siinä? Kulta, miksi sinulla on kädessäsi veit-.”

Yksin tungoksessa

Marjo Alste
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Syystuuli ulvoi ulkona ja kiidätti vaahteranlehtiä ympäri pihaa. Lehdet tanssivat tuulessa kuin ihmiset pienessä humalassa kesän juhannuskarkeloissa; ne kieppuivat pitkin pihatietä hurjaa vauhtia, kohoten aina välillä korkeuksiin voidakseen sitten mätkähtää takaisin maahan. Omakotitalon ikkunoissa paloivat valot valkeiden, sydänkuvioisten verhojen takana, ja aina välillä verhojen takaa erottuivat huoneessa kävelevien ihmisten varjot: toinen pitkä ja vankkarakenteinen, toinen heiveröisempi.
Ulkona oli kolea sää, mutta tunnelma sisälläkään ei ollut sen lämpimämpi. Nainen käveli ympäri valkoisten räsymattojen peittämää olohuonetta ja huitoi käsillään vauhkona. Television visailujuontaja koitti kaikin keinoin houkutella kilpailijaa jatkamaan kisaa.
- Sä et vaan voi mennä ja jättää lapsiasi, nainen huusi kimeällä, vihan kyllästämällä äänellä. Nainen seisoi kädet lanteillaan tuolissa istuvan miehen edessä ja hänen silmänsä kipunoivat.
- Niinkö, ja säkö mua estäisit? mies kysyi kyllästyneellä äänellä. –Mä olen aikuinen ja saan tehdä mitä haluan, hän karjui ja kumosi loputkin oluet suuresta, puolen litran tuopistaan alas. Nainen tuntui nyt menettävän hermonsa lopullisesti ja alkoi sättiä miestä kaikilla mahdollisilla keksimillään haukkumasanoilla. Naisen vaaleat hiukset olivat sotkuiset ja silmänaluset ripsivärissä, joka oli levinnyt naisen vuodattamien kyynelten takia.
- Sä olet vain yksi säälittävä paska, joka ei osaa tehdä mitään oikein! nainen kiljui, nappasi sohvalta tyynyn ja heitti sen miestä päin. Miehen silmät välähtivät; tilanne alkoi ärsyttää häntä jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän.

Sinisiin tapetteihin heijastui kuunvalo, joka sai tapeteissa olevien tähtien kuvat hehkumaan. Suuri nallekarhu huoneen nurkassa näytti aavemaiselta. Pieni tyttö istui sängyssään, polvet vatsaan kiinni vedettyinä ja kädet ympärillään, kuin tyttö olisi halannut itseään. Ruskeiden kiharoiden kehystämät kasvot olivat pelokkaat. Tyttöä pelotti, mutta hän ei uskaltanut mennä olohuoneeseen – ties vaikka äiti tai isä suuttuisivat. Äiti oli sanonut, että silloin kun isä oli huonolla tuulella, olisi hänen parasta pysyä huoneessaan poissa tieltä. Samassa olohuoneesta kuului kauhea rysähdys ja sen jälkeen isän lahjakasta kiroamista. Tyttö ei voinut enää vain istua paikallaan, vaan heilautti jalkansa sängynlaidan yli ja kirmasi olohuoneeseen. Tyttö pysähtyi olohuoneen ovelle ja tarkasteli näkymää: äiti seisoi selkä seinää vasten punaisen sohvan vieressä ja isä makasi lattialla silmät kiinni, lasinsirpaleiden ja pöydänjalkojen keskellä.
- Isä, isä, oletko sä kunnossa? tyttö kiljaisi ja ryntäsi isänsä luokse yöpaitulin helma hulmuten. Hän polvistui isänsä viereen lasinsirpaleiden joukkoon ja painoi pienen kämmenensä isän poskelle. Isä avasi silmänsä ja katseli hetken pikkutyttöään, mutta nousi sitten äkisti ylös. Tyttö keikahti istualleen lattialle ja irvisti kivusta, kun lasinpalanen raapaisi hänen reittään.
- Pauliina, äiti kiljaisi ja ryntäsi huoneen poikki tytön luokse. Hän nosti tytön käsivarsilleen ja halasi Pauliinaa lujasti. Sitten hän laski tytön sohvalle ja kiepsahti ympäri kohdaten miehensä humalaisen katseen. Pauliina katseli peloissaan vanhempiaan.
- Miten sä voit tehdä jotain tuollaista? Katsoisit vähän miten toikkaroit, mieti miten Pauliinalle olisi voinut käydä, nainen huusi. Pelon yhä kasvaessa tyttö nosti kädet korvilleen ja alkoi laulaa.
- Yksi pieni elefantti marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin. Mutta koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan yhden kaverin, tyttö lauloi heleällä äänellä.
- Katso nyt miten peloissaan raukka on, nainen huusi. Mies katsahti Pauliinaa, joka kyyhötti sohvannurkassa yksin kädet yhä korvillaan, laulamisen kuitenkin lopettaneena. Mies ojensi kätensä kohti tyttöä. – Tule tänne, isin pikku tyttö, mies sanoi hellästi mutta tyttö istui yhä sohvalla eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen. Nainen katsoi mieheensä voitonriemuisena.
- Siinäs näit, Pauliinakaan ei rakasta sua vaan päinvastoin, pelkää sua, hän sanoi vahingoniloisena. Mies vilkaisi vaimoaan ja raivostui tämän voitonriemuisesta katseesta. Samassa miehen käsi kohosi raivokkaana ilmaan. Hetken se keräsi vauhtia, ja osui sitten suurella voimalla naisen vasempaan poskeen. Nainen valahti iskun voimasta maahan ja vaikeroi hiljaa. Parkaisten Pauliina syöksyi äitinsä luokse ja polvistui tämän viereen. Mies katseli hetken maassa makaavaa vaimoaan ja tämän vieressä istuvaa tytärtään, kääntyi sitten kannoillaan ja marssi eteiseen. Haparoivin käsin mies sovitti kengät jalkaansa, avasi ulko-oven ja ryntäsi ulos ovesta, jättäen sen sepposen selälleen.
Pauliina istui yhä äitinsä vieressä, kun tämä koitti nousta ylös lattialta. Naisen onnistui nousta istumaan ja hän nykäisi tyttärensä tiukkaan syleilyyn. Veri naisen etuhampaan lävistämästä huulesta valui Pauliinan paidalle tahrien sen kokonaan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut vaan äiti ja tytär puristivat toisiaan lujasti, kyynelten valuessa molempien poskille. Kylmä tuuli puhalsi huoneeseen ja avoin ulko-ovi paukutti seinään epävireistä, lohdutonta sävelmää. Vaahteranlehdet tanssivat yhä pihatiellä. Yksinäinen vaahteranlehti erosi kaltaisistaan nopealla pyrähdyksellä. Hiljalleen se lähti leijailemaan tuulen mukana kohti maata. Maahan päästyään se jäi makaamaan paikoilleen lopen uupuneena, yksin.

Viattoman mykkä avunhuuto

Atte Viheriälä
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Talvi oli antanut puskille ja puille valkoisen kuurapeitteen, kuin henkäyksestä sulavan karvaturkin. Keinut ja kiikuslaudat kimalsivat käyttämättöminä tuota samaa kerrastoa. Vahvasti lumeen hautautunut puiston hiekkakenttä sai toimia sairaalan petinä ja tämä nuori tyttö – Tainanakin tunnettu – oli kätilönä jonkin puhtaan synnytyksessä. Ei sittenkään, pikemminkin hän oli tarinan luoja tai taiteilija, joka tiedostamattan veisti uutta elämää.
Käsi kättä vasten, jalka jalkaa vasten, selkä selkään ja päätkin yhdessä, niitä heiluttaen, liikuttaen sai Taina maailman yksinkertaisimmalla tanssilla aikaan puhtaan luomuksensa. Koskemattomuuden ja samalla täydellisen kosketuksen symboli ja ruumiillistuma, kaunis lumienkeli makasi maassa kun hän nousi sen päältä.
Taina oli vieläpä niin kiltti, että hän soi lumienkelille tunnon lisäksi kaikki muutkin maalliset aistit. Instrumentteina olivat hänen omat hentoiset sormensa, joilla hän muovasi täysin kalpealle hahmolle kasvot. Nimettömillään hän sai aikaan vaatimattoman näköiset, mutta toimivat korvat. Kahdesta peukalon painalluksesta muodostuivat sen pehmeät silmät. Pikkurillin ohuet päät sallivat pienten sierainten kovertamisen. Mutta suuta hän ei saanut tehtyä, äkillinen äitihahmon huudahdus puiston reunalla pysäytti Tainan etusormen.
”Taina! Nyt mennään!”
”Ei ihan vielä äiti. Kohta!”
”Ei kun nyt heti Taina, meillä on kiire! Isä odottaa kotona.”
”Mut äiti, äiti! Mun pitää tehdä lumienkelille vielä suu!”
”Voit tehdä sen myöhemmin, vaikka huomenna. Tules jo!”

Vastahakoisesti Taina nousi ja jätti lapsensa yksin maahan makaamaan. Lumienkeli kuuli korvillaan nuoren tytön etääntyvien talvikenkien narskunan pakkaslumessa. Se ei enää voinut haistaa luojansa juuri pestyn talvihaalarin tuoksua. Silmillään se näki harmaan taivaan ja sieltä laskeutuvat lumihiutaleet, jotka peittäisivät sen näkymättömiin jo iltaan mennessä. Mutta suutaan se ei voinut käyttää, sitä sillä ei ollut. Ilman suuta se ei voinut huutaa tekijäänsä, Tainaa takaisin auttamaan.
Ja jo iltaan mennessä se hukkui.

Kokoelman helmi

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Kiiltäviä kuolleita silmiä, lasisia. Aukinaisia nokkia, kuin ne haukkoisivat vielä henkeä, jota niiden kuollut ruumis ei enää tarvinnut. Törröttäviä sulkia. Kuoleman haju täytti huoneen lattiasta kattoon; tämän pimeän huoneen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä. Hyllyillä kiiltäviä kuolleita silmiä, täytettyjä lintuja. Ne tuijottivat sokeasti kaikki samaan pisteeseen, huoneen keskellä olevaan työpöytään. Työpöydällä makasi pieni lintu, kuollut. Jälleen uusi uhri.
Huoneeseen astui mies. Hän oli tohtorinomainen pitkässä valkoisessa takissaan ja pyöreissä silmälaseissaan. Hän oli pitkä ja hänen kumihanskojen peittämät sormensa olivat ohuet ja hienovaraiset, kun ne tutkivat lintua, silittivät kuolleita sulkia, vaikka muovin peittämät sormenpäät eivät tunteneet niiden pehmeyttä. Sitten mies otti pöydältä kirurgin veitsen, painoi sen vasten linnun ihoa ja veti. Oli aika käydä työhön. Täytetyt linnut tuijottivat tyhjästi hyllyiltä.

Mies tunnettiin Professorina, ei hänestä muuta nimitystä käytetty. Hän asui suuressa talossa, aivan pienen kylän ulkopuolella. Kyläläiset eivät välttämättä juuri pitäneet Professorista, mutta he eivät häirinneet häntä ja vastineeksi Professori ei häirinnyt heitä, paitsi joka kuukauteen ajoittuvilla kauppareissuillaan. Huhu kiersi kylässä Professorin oikeasta ammatista. Se, että hän oli Professori oli varmaa, mutta minkä laadun, kukaan ei tiennyt. Joskus Professori nähtiin kulkevan kylän laidalla kasvavassa metsässä. Hänellä oli aina katse suunnattuna taivaisiin ja hän mumisi itsekseen. Mikäli hän törmäsi metsästäjään, hän tervehti ja hymyili, koko ajan tuijottaen metsästäjän pyssyä outo kiilto silmissään. Epäiltiin miehen yrittävän pyydystää enkeleitä. Se osui lähelle vaan ei aivan. Professori oli lintujenkeräilijä. Täytetyt linnut olivat hänen intohimonsa. Hän oli muuttanut tähän kylään kolme vuotta sitten, kuullessaan että täällä oli lintulajeja, jota muualla tuskin näki.
Professori ei ollut julma mies, ei. Hän oli vain keräilijä.

Eräänä päivänä oli Professorin jälleen aika lähteä kylään ostamaan ruokatarvikkeita, lastuvillaa ja rautalankaa eläinten täyttöä varten. Kylään saapuessaan hän huomasi männyn juurella aivan kylän laidalla alttarin. Alttari oli pikimusta ja sen eteen oli asetettu kukkasia, ruokaa ja mustia koruja. Se ei ollut ollut siinä viimeksi kun Professori oli käynyt. Liekö uusi jumala asettunut kylään? Professori mietteissään kysyi asiasta kylän sepältä.
”Alttariko?” seppä kysyi. ”Se on rakennettu Kuoleman sanansaattajalle. Metsässä on nähty korppi.”
Tämän kuulleessaan Professorin silmät kirkastuivat. Korppi häneltä puuttui kokoelmistaan. Korpit olivat harvinaisia, ja se että yksi osui hänen lähimetsäänsä, oli onnenpotku jos jokin. Seppä huomasi myös oudon kiillon Professorin silmissä ja sanoi huolestuneena, mutta kohteliaasti:
”Muistakaa Professori, että korppia ei saa satuttaa. Jos sen tekee se tuo kuolemaa uhrilleen ja kaikille sen läheisille.”
”Satuttaa?” Professori kysyi teeskennellyn hajamielisesti. ”Ei, enhän minä toki, en minä sitä satuta. Tahdon vain nähdä sen.”
’Ja tehdä siitä kuolemattoman.’

Seuraavana päivänä Professori suuntasi metsään vakaana tarkoituksenaan löytää lintu ja saada se omakseen. Ei ehtinyt mies kauaa kävellä kun metsässä kaikui korpin uhitteleva kutsuhuuto, kuin kutsuen Professoria luokseen, yrittämään haastaa mahtavan linnun, metsän kuninkaan, itsensä Kuoleman alaisen.
Professori ei vaikuttunut kutsusta vaan vain latasi pyssynsä ja lähti matkaan. Hän juoksi eteenpäin, koko ajan kuulostellen, mutta lintua ei näkynyt. Hän kuuli vain sen ilkkuvat pilkanhuudot, mutta itse lintu pysyi puiden suojassa. Lopulta tuli pimeä metsään. Aurinko katosi puiden taa, eikä eteensä nähnyt, joten miehen oli pakko luovuttaa ja palata kotiinsa, korpin pilkkahuudot korvissaan soiden.

Professori yritti uudestaan seuraavana päivänä. Hän tiesi että korpit pitivät kiiltävistä esineistä, joten hän kokosi kasaan kaikki korut mitkä talostaan löysi. Ne hän jätti aukiolle, ja itse siirtyi puskaan odottamaan. Ja hän odotti, odotti ja odotti. Mutta Professorin pää alkoi hiljalleen nuokkua, sillä hän oli koko yön pysynyt hereillä kultakoruja etsien, ja pian mies nukahtikin. Hän heräsi korpin rääkäisyyn.
Professori pomppasi pystyyn ja juoksi aukiolle, mutta kaikki hänen kultaesineensä olivat kadonneet, ja tilalle oli jätetty vain yksi pitkä musta sulka. Professori poimi sen ylös, ja itsekseen kiroten suuntasi kotiin.

Kuollut peura lysähti aukiolle. Professori otti taskustaan veitsen ja avasi sen vatsan. Vielä lämmin veri virtasi maahan.
”Tiedän, mitä sinä haluat,” Professori mumisi, kun hän tottunein sormin kaivoi peuran sisälmyksiä esiin. ”Joten tule hakemaan.”
Professori otti käsistään veriset muovihanskat ja heitti ne aukiolle kuolleen peuran viereen. Sitten hän siirtyi puskaan ja odotti. Korppi varmasti aisti vaaran, se ei ollut tyhmä, mutta se myös haistoi veren viekoittelevan vahvan tuoksun. Eikä se pian enää voinut vastustaa kiusausta. Korppi laskeutui puista alas ruumiin päälle ja ryhtyi repimään sitä kappaleiksi, ahnaasti se raastoi lihaa irti luista, nokki silmät puhki, ja veri virtasi vapaana ruohikolle, maalaten sen mustaksi.
PAM!
Lintu käänsi katseensa Professoriin, ja tuijotti tätä hämillään hetken ennen kuin sen silmät lasittuivat ja se lysähti maahan hengettöminä. Professori pisti aseensa syrjään ja kiiruhti kuolleen linnun luo yli tahmean ruohomaton. Hän nosti suuren linnun käsivarsilleen, ja kuiskasi sille rauhoittavasti:
”Älä huoli, en satuta sinua, teen sinusta ikuisen.”
Sitten Professori pinkaisi juoksuun, ja vain muutama musta sulka jäi aukiolle muistuttamaan korpin olemassaolosta. Hiljalleen ne hukkuivat peuran vereen ja sulivat pois.

Professori asetti korpin pöydälle. Tyhjät lasisilmät hyllyiltä tervehtivät uutta tulokasta. Koko keho innostuksesta täristen Professori veti valkoisen takkinsa ylleen ja kumihanskat käteensä. Hän nappasi veitsen pöydältä, hengitti muutaman kerran syvään sisään, rauhoitellen itseään ja kävi työhön.
Hän asetti veitsen terän korpin rintalastan päälle ja viilsi. Nylkeminen oli tottuneelle suhteellisen helppoa, mutta se oli hidasta, varovaista puuhaa. Professori katkaisi jalat polven kohdalta, ja kaapi ne tyhjäksi. Hän nylki pään nokkaan asti, ja katkaisi sen kirurgisella tarkkuudella kallon takaa. Oli ehdottoman tärkeää että yhtään lihaa tai aivoja ei jäänyt linnun sisälle. Professori otti käteensä pinsetit, työnsi ne kallon sisään, inhottavan vetisen äänen säestyksellä ja kaapi harmahtavan massan ulos. Samalla hän myös valutti silmät ulos kuopistaan. Professori jätti hetkeksi tyhjennetyn korpin ruhon ja siirtyi kapimaan rasvaa irti nahasta. Pesemisen ja kuivattamisen jälkeen se olisi valmis.
Professori avasi kaapin ja kaivoi esiin täyttämistarvikkeensa. Ensin tuhkaa ja tervaa sisäelimiin, että ne pysyisivät kunnossa. Sitten itse täyttämistä. Professori itse suosi lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli kulunut jo tunteja, mutta Professorista se oli vain minuutteja, niin paljon hän nautti täyttämisen antamasta haasteesta. Hiki oli liimannut muovihanskat kiinni Professorin käteen. Hän otti esiin rautalankaa ja pujotti sen kyynärluusta sisään, ja siitä olkaluuhun kiinni, näin siipi pysyisi paikallaan. Jalkalanka sääriluuhun kiinni, noin! Sitten vielä kaulalanka päähän. Kaulalanka piti tukea hyvin, muuten pää putoaisi paikoiltaan.
Professori kääntyi katsomaan, joko nahka olisi jo kuivunut. Sen takaisin paikalleen saaminen oli varovaista puuhaa, päästä alkaen se vedettiin lihasten ja luiden päälle, sitten lintu muotoiltiin asentoon ja vatsa ommeltiin umpeen, varovaisesti, ettei nahasta tulisi liian tiukkaa tai ettei se repäisi mistään kohtaa. Onneksi näin tuore nahka oli vielä tarpeeksi joustavaa. Vanha nahka, Professori naksautti kieltään paheksuvasti pelkästä ajatuksesta. Vanha nahka oli liian sitkeää, siitä ei saanut hyvää täytettyä lintua. Professori otti kaksi kappaletta lasisia silmiä ja asetti ne linnun tyhjinä ammottaviin silmäaukkoihin.
Sitten hän sitoi rautalangat kiinni nahkaan, mikä osallaan auttaisi lintua pysymään muodossaan ja asetti sen jalustalle. Nyt sen piti enää kuivaa muutaman viikon ajan, ja se olisi täydellinen. Professori katsoi työtään ylpeänä. Täytetyn korpin sulat kiilsivät valossa sinertävän mustina, tyhjät lasiset silmät olivat yllättävän elävät. Vaivoin professori nosti täytetyn korpin hyllylle, muiden tovereidensa joukkoon. Täytettyjen lintujen keskeltä korppi erottui selvästi koollaan ja mustuudellaan, kokoelman helmi.
Professori haukotteli. Hän ei ollut tajunnut kuinka väsynyt oli ennen kuin korppi oli paikoillaan. Hän päätti siivota tarvikkeet myöhemmin, ne pysyisivät paikallaan kyllä huomiseen. Professori hoippui huoneesta ulos kuin humalainen, sammuttaen valot ja lukiten ovet perässään.
Täytetyt linnut jäivät pimeyteen, hyllyilleen seisomaan. Korpin lasiset silmät kiiluivat näkymättömässä valossa.

Oli aamu. Professori avasi lintuhuoneen oven ja astui sisään pimeään huoneeseen. Hän napsautti valot päälle. Kaikki hänen välineensä, myös veriset käytetyt muovihanskat olivat vielä pöydällä. Professori käveli pöydän luo, ja värähti. Ihan kuin joku, tuijottaisi häntä. Professori katsoi ympärilleen, niin tosiaan hän oli asettanut linnut siten että ne tuijottivat työpöytää, mutta koskaan niiden katse ei ollut häirinnyt häntä.
Professori otti lastuvillapussin pöydältä ja siirtyi viemään sitä kaappiin. Hän vilkaisi lintuja ja ne tuijottivat häntä yhä. Kiiltäviä eläviä silmiä, lasisia. Ja kun Professori katseli, linnut levittivät siipensä ja ilma täyttyi sulista, ja kahleistaan irrottautuvista linnuista. Linnut nousivat jalustoiltaan ja käänsivät älykkäät elävät lasiset silmänsä Professoriin. Professori perääntyi kauhuissaan ovelle, mutta se ei auennut. Ja linnut lähestyivät.
Professorin näkökenttä peittyi sulkiin.
Hän heräsi työpöydältään, ja jokin painoi hänen rintaansa. Mies kohotti katsettaan ja tuijotti suoraan korpin lasisiin silmiin. Korppi käänsi päätään ikään kuin kummastellen. Professori rimpuili päästäkseen ylös, mutta turhaan. Korpin silmät kiiluivat, kun se painoi nokkansa Professorin rintalastan kohdalle ja viilsi, veitsenterävä nokka jätti syvän haavan. Sitten korppi alkoi vetää ihoa irti, nylkemään miestä. Korppi katkaisi Professorin jalat polven kohdalta ja kaapi ne tyhjäksi syöden kaiken ylimääräisen. Sitten korppi nylki Professorin pään, katkaisi sen kaulasta ja inhottavan vetisen äänen säestyksellä työnsi nokkansa aivomassaan. Samalla hän nokkaisi Professorin silmämunat ja valutti ne alas kurkustaan.
Tämän kaiken Professori tunsi etäisesti. Hänen olisi pitänyt olla kuollut kaiken järjen mukaan, mutta jokin, kenties itse Kuolema piti hänet elossa.
Korppi oli siirtynyt lattialle kaapimaan rasvaa irti Professorin nahasta, ja hiljaa mielessään Professori tunnusti korpin olevan taitava ihmisen täyttäjä. Korppi otti nokkaansa tervan ja tuhkan sekoitusta ja pisti sitä Professorin sisäelimiin paitsi sydämen se nappasi irti ja jätti pöydälle. Sitten korppi ryhtyi täyttämään, lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli varmasti kulunut jo tunteja, mutta Professori ei tuntenut aikaa, eikä tuskaa.
Korppi otti rautalankaa ja pisti sen kyynärluusta sisään ja olkaluuhun kiinni, etteivät Professorin kädet putoaisi. Jalkalanka meni sääriluuhun kiinni ja kaulalanka päätä tukemaan.
Korppi kääntyi katsomaan, josko Professorin nahka olisi jo kuivunut. Nahkan laittaminen oli varovaista puuhaa, mutta silti korppi onnistui pelkällä nokalla, ensin pään yli ja siitä lihasten ja luiden yli. Kätevästi korppi nappasi neulan nokkaansa ja ompeli Professorin vatsan umpeen.
Korppi kiinnitti rautalangat ihoon kiinni, ja asetti Professorin alustalle. Sitten se nappasi suuhunsa kaksi suurta mustaa lasisilmää, ja työnsi ne Professorin tyhjinä ammottaviin silmäkuoppiin.
Professori huomasi seisovansa alustalla, täysin alastomana, kiiltävät elävät silmät, lasiset. Korppi katseli häntä hetken, ja rääkäisi ennen kuin kohosi siivilleen ja poistui huoneesta siihen suuntaan mihin kaikki muutkin linnut olivat kadonneet. Professori jäi yksin seisomaan huoneeseen, alustaansa kahlittuna, toinen täytetty käsi pidellen omaa sydäntään, toisen käden sormet sinertävän mustan sulan ympärille puristettuina..
Kokoelman helmi.