Den lider in!

Otsikko selittyy puhtaasti sillä, että Hanna lauloi Den glider in- veisua muodossa Den lider in. Onneksi sain korjattua virheellisen käsityksen ennen kultajuhlia..

Unelmafinaali Suomi-Ruotsi oli.. no, unelmien täyttymys. 6-1. Eikä vähiten Suomen loistavan pelin ansiosta vaan jo pelkästään asetelmasta Lajunen-Granlund vastaan muun muassa Pääjärvi, Erikson ja kisojen aikana huippuvireessä ollut Fast. (Okei, ehkä analysoin pelaajia joskus toiste..)

Tullessani sunnuntai-iltana opistolle, olin aika huolissani finaalipelin suhteen. Luotin siihen, että finaalin haluaisivat nähdä muutkin kuin minä, mutta mistä se nähtäisiin? Luojan kiitos Topeliussali oli varattu unelmafinaalin katsomista varten. Meistä ykkösistä mukana olivat lisäkseni katsomassa tuutorit Kaisa, Suski, Matleena ja Reetta.

Pelin tapahtumia on aika järjetöntä selostaa, koska seuraavan päivän lehdet olivat täynnä hehkutusta Suomen dominoinnista. Oli kuitenkin uskomatonta nähdä, että miten yksi lätkämatsi voi vaikuttaa noin paljon! Ne onnettomat, jotka valitsivat nukkumisen pelin sijasta, herätettiin noin puolen yön aikoihin. Osaa ottelu ei vain jaksanut kiinnostaa, esimerkiksi kämppikseni Hanna juhli maailmanmestaruutta railakkaasti nukkumalla ja tiedustelemalla tekstareilla pelin tilannetta. Kuudentoista vuoden odotus päättyi suorastaan sensaatiomaisella tavalla.

Ottelun kolmannen erän seuraaminen toi todellista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaikki huusivat äänensä käheiksi yhden asian takia, sen upean kullan vuoksi. Edes Mertarannan viimeisen lätkämatsin selostusta ei kuulunut, mutta se lienee harmeista pienin.

Jokaista kolmannen erän maalia juhlittiin kuin ensimmäistä. Maamme-laulun aikana seisottiin ja laulettiin mukana. Ilo oli ylimmillään kapteeni Koivun nostaessa pokaalin ilmaan. Osoitimme myös henkisen ikämme nauramalla kolmen kruunun faneille silloin kun heitä kuvattiin.

Me ykköset lopetimme katsomisen melko pian pokaalin noston jälkeen. Teimme yhteisen päätöksen – lähdimme pihalle hehkuttamaan upeata peliä. Tunsin itseni lätkätietämykseni suhteen suorastaan guruksi (”Tiesittekö, että Suomi ja Ruotsi jakavat kahdet seuraavat kisat?” sekä ”Mikko Koivu varattiin Minnesotaan numerolla 6”). Voi jos muutkin asiat jäisivät päähän yhtä hyvin…

Puhuimme pelistä ja kävimme hedelmällisen keskustelun peliä seuranneen linjalaisen kanssa. Keskustelimme muun muassa 6-1- voiton symbolisesta merkityksestä ja sen suhteesta Mertarantaan. Käydyn keskustelun jälkeen tunsin itseni varsin valaistuneeksi. Kuulimme myös raketin paukahtavan ja seuraavana päivänä kuulimme ristiriitaisia selityksiä paukahduksen lähtökohdasta.

Noin tunnin juhlintaan mahtui monta toteuttamiskelpoista mutta toteuttamatta jäänyttä ideaa. Olimme lähdössä Lidlin lähelle, päädyimme kävelemään rannalle ja lopulta kävelimme urheiluhallille. Lauloimme myös kerran Maamme-laulun – tosin osalla sanat olivat ”hieman” hakusessa. Johtuikohan kenties öisestä ajankohdasta?

Oriveden keskustassa oli muitakin juhlijoita. Osan kanssa vaihdoimme muutaman sanan, mutta emme kuitenkaan jääneet edessä olevan koulupäivän ansiosta juttelemaan kovinkaan pitkäksi aikaa. Istuimme jonkin aikaa uimahallin edessä. Pitäähän mestaruudesta ottaa irti, koska 1995 olimme vaippaikäisiä ja tämä tilaisuus näyttää toistuvan kuudentoista vuoden välein.

Päätimme tehdä vielä lyhyen kierroksen keskustassa. Seurasimme ohitse meneviä autoja, joista osa tööttäsi ja osasta heiluteltiin lippua. Tulimme siihen tulokseen, että huutamalla Heja Sverige olisi saanut lähinnä kipeän nenän, joten se jäi väliin.

Sinä iltana meistä ei ollut rajuiksi juhlijoiksi, joten päätimme, että maailmanmestaruuden juhlinta oli SILTÄ illalta ohi. Voin kuitenkin sanoa, että oli aivan mahtavaa.

-Heli

Kultajuhla

Meitä lähti Helsinkiin tunnin varoitusajalla neljä; Lilli, Reija, Heli ja minä (joista kaksi jälkimmäistä ovat huippujärkeviä, mahtavia ja äärimmäisen spontaaneja tuutoreita). Alkuperäiseen kokoonpanoon kuului myös Reetta, Kaisa ja Suski (lisää tuutoreita), jotka eivät valitettavasta päässeet kokemaan sitä tunnetta, kun yli tuhatpäinen väkijoukko tahtoi nähdä Granlundin.

Meillä oli tasan kolme syytä lähtöön; Mikko Koivu, Mikael Granlund ja se pokaali, joka oli viimeksi Suomessa 16 vuotta sitten. Ehkä on liioiteltua, että nuo kolme asiaa saivat meidät neljä lähtemään. Oikeastaan lähdettiin vaan Granlundin perässä.

……………Vitsi vitsinä. Kyllä se muu joukkuekin kiinnosti (pakollista puhua Granlundista, Leijonien ”kuumimmasta” vähän katkeraan sävyyn).

Päätimme lähteä kultajuhlia katselemaan tuntia ennen kuin seuraava bussi lähti Oriveden puolelta. Ajatus oli aika ex-tempore ja se toteutettiin (ainakin minun osaltani) juuri sen mielipuolisuuden takia. Oikeastaan ei siinä ollut mitään hullua, kun nyt tarkemmin ajattelee, mutta hullua meidän mielestämme. Ja kerran sitä eletään, eikös?

By the way, melkein tehtiin MINUN kahdesta valkoisesta paidasta leikkaa liimaa-tekniikalla (ja okei, tussin kanssa myös) suomenlippuja, mutta se idea vaan vähän jäi. Ja totta kai tuli luettua myös Iltasanomien ja Iltalehden ”muutaman” sivun pituiset artikkelit. Ja Heli meinasi napata mukaan Iltasanomien MIKAEL GRANLUND-NAAMARIN, mutta ei se sitten (jostain hyvin jännästä syystä) irronnut siitä lehdestä.

Kuljimme siis 15.05 bussilla kohti Tamperetta. Alkumatka sujui lähinnä hämmästellessä sitä, että me todella aioimme tehdä sen. Matkaan kului aikaa noin 45 minuuttia ja Tampereella vaihdettiin bussia. Pysähdyspaikat olivat Valkeakoski, Hämeenlinna, Riihimäki ja Helsinki. Reilut kolme tuntia pelkkää istumista, nauramista ja puhumista.

Päädyttiin Kamppiin, josta jatkettiin kohti toria vähän harhaillen. Ihmismassa oli valtava, se näyttää, tuntuu, tuoksuu, maistuu ja kuulostaa vielä paremmalta paikan päällä. Uskomatonta oli harhailla väkijoukossa, jossa saattoi hukata seurueensa ellei ollut varuillaan. Siellä oltiin, harhailtiin väkijoukossa, kunnes Lilli katosi omille teilleen ja me kolme lähdimme harhailemaan muuallekin ympäristöön.

Nähtiin Leijonat ekan kerran.

Onnen kauppaa se harhailu. Osuttiin nimittäin juuri sille pätkälle, jota pitkin Suomen jellonien bussi kulki. Tuskin tarvitsee edes mainita, että kuvia otettiin ja oltiin todella iloisia. Välimatkaa pelaajiin oli säkällä neljä metriä! Sillä sitten leijutaan vielä pitkän aikaa… Tunnistin yhden (Mikko Koivu), Reija ei myöntänyt tunnistaneensa ja Heli the jääkiekkonippelitieto tunnisti kaikki, jotka nähtiin (sietää tunnistaakin, ei se ole fanittanut Suomea kun vuodesta ’94...).

Huomaa Mikko Koivu!

Mentiin vielä takaisin torille, nauttimaan tunnelmasta ja mahtavasta tungoksesta. No jaa, oli siellä skreenikin, jota porukan pienin ei spotannut.  Ja pakko sanoa että sen verran lyhyitä oltiin, ettei juuri mitään nähty, paitsi laulu ”Sankarit” ja ”Ihanaa Leijonat ihanaa” ja tietysti ilotulitus, joka pamahti kaksi metriä takaviistossa vasemmalla. Lähdettiin kulkemaan sen jälkeen kohti Kamppia kymmenen aikoihin, massan mukana.

Lähdettiin 21.45 bussilla kohti Tamperetta, matka poikkesi Helsinki-Vantaan lentokentällä, Hämeenlinnassa ja Valkeakoskella. Saavuimme vähän yli keskiyön aikoihin Tampereen bussiasemalle, jossa totesimme seuraavan bussin Orivedelle lähtevän 6.05…

Joten kävelimme juna-asemalle. Ja meille kävi niinkin ihanasti, että seuraava juna lähtee 6.35. Kello näytti jo yhtä, kun juna-asema, jolla olimme istuskelleet ja miettineet, mitä tehdä, suljettiin ja suunnittelimme menevämme Kalevan ABC:lle istuskelemaan. Huomasimme kuitenkin ulkona takseja ja päätimme (huom., jälleen ex-tempore) kysellä hintoja Orivedelle.

………..Tampereelta Orivedelle siis taksissa, kaikki väsyneinä ja nukahtamispisteessä. Puhuttiin matkalla muutaman sanan verran, mutta muuten ihan hiljaa. Orivedellä jäimme pizzerian kohdalle ja tallustimme päivään tyytyväisinä takaisin todellisuuteen. Koko matka kului hämmentyneesti epäuskoisena toisillemme puhellen ja Opistolle päästyä suoraa tietä nukkumaan, eihän se kello ollut kuin vähän yli kaksi yöllä. Lilli tuli perästä Opistolle vasta seuraavana päivänä, juhlittuaan selvästi meitä rankemmin.

Ja nautimmeko matkasta? Yhtä paljon kuin hullut polkasta!

-Hanna

Peeäs: kuvia piti ottaa enemmän mutta... me vaan... se jotenkin... jäi. (Selittämisen makua)