Arkielämän Tylypahka

Saara Soukola
kolumni "Rivien välissä" palstalla Oriveden Sanomissa 20.4.2010

Selviä kevään merkkejä on ilmassa. Paksun talvitakin saa vaihtaa kevyempään, kaduilta ovat lumet sulaneet ja linnun laulavat. Loma lähestyy, enää kaksi kuukautta lomaan, vain yksi jakso ja koeviikko pinnistettävinä. Voiton puolella ollaan ja reilusti. Tässä vaiheessa lukuvuotta onkin hyvä kerrata, mitä kaikkea uutta Opisto on tuonut elämääni.
Opisto on tiivis ja mukava yhteisö, jossa ilonsa ja surunsa joutuu väistämättä jakamaan jonkun kanssa. Alun hämmennyksen jälkeen siihen tottuu, samoin huoneen jakamiseen. Jos pitäisi valita paras asia, minkä Opisto on tuonut tullessaan, valitsisin luultavasti huonekaverini ja muut uudet ystävät. Olemme huonetoverini kanssa lähes kuin paita ja peppu. Emman kanssa on hauska viettää viikkonsa. Välillä vitsailemme ja nauramme kippurassa, mutta kun ärsyttää, on myös lupa tuulettaa.

Kotoa pois muuttaminen on myös auttanut minua itsenäistymään. Opistolla irtautuminen tapahtuu turvallisesti ja vähitellen. En ole täysin omillani, mutta opin kuitenkin huolehtimaan omista asioistani. Saan huoneen ja ateriat ilmaiseksi, joten en joudu elämään pelkillä makaroneilla. Minulla ei ole laskuja maksettavana, mutta rahankäyttöä on mietittävä, sillä matkat vievät paljon rahaa.
Kiitos jatkuvan matkustamisen, minusta on vihdoinkin tullut järkevä pakkaaja. Kyllästyttyäni valtavaan matkalaukkuuni, joka jäi aina kiinni käsinojiin bussissa, päätin, että tästä lähtien tämä tyttö selviää pelkällä repulla. Siitä lähtien olen kuljettanut mukanani vain tärkeimpiä tavaroita. Talvi on pakkaamisen kannalta hankalinta aikaa. Paksut neuleen vievät lähes kaiken tilan repusta, ja kun kaikki tarpeellinen on pakattu, saa jännittä meneekö vetoketju enää kiinni. Kelien lämmetessä vaatteetkin ohenevat ja reppuun jää joskus jopa tyhjää tilaa.
Lukuvuoden aikana olen oppinut uskomaan enemmän itseeni ja siihen, että oikeasti osaan. Tästä suuri kiitos kuuluu opettajille, jotka jaksavat olla aina kannustavia ja tukevat oppimista parhaansa mukaan. Pienen koulun etu on se, että opettajat ja oppilaat tuntevat toisensa paremmin kuin isossa lukiossa. Opettaja voi neuvoa oppilasta henkilökohtaisemmin, kun tietää mihin tämä mahdollisesti tähtää tulevaisuudessa.
Kirjoittajaohjelmista olen saanut paljon eväitä omaan kirjoittamiseeni. Vaikka minulla on vielä paljon varaa kehittyä, olen varmempi omista teksteistäni. Tärkein kirjoittamiseen liittyvä oppi, jonka olen Opistolla saanut, on se, että tekstin ei tarvitse heti onnistua. Monet asettuvat oikealle uralle vasta toisen kirjoituskerran jälkeen.

Vaikka Opisto onkin ihana paikka, ei kaikki ole aina niin ruusuista. Kahden kaupungin välillä reissaaminen on joskus uuvuttavaa, toisinaan haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan. Ystäviä näen paljon aikaisempaa harvemmin. Minä olen samassa kaupungissa vain viikonloppuisin, heillä on omat menonsa ja harrastuksensa. Ajan järjestäminen vie paljon energiaa, mutta se on myös sen arvoista. Perheen kanssa olisi mukava viettää aikaa enemmän, mutta toisaalta Opiston ansioista tulen paremmin toimeen vanhempieni kanssa. Vähäistä aikaa ei jaksa enää käyttää riitelyyn.
Loppujen lopuksi olen tyytyväinen siihen, että päätin lähteä opiskelemaan muualle. Opisto on kuin arkielämän Tylypahka, enkä kadu valintaani hetkeäkään.

Erisllishaku kirjoittajalukioon alkoi

Erillishaku kirjoittajalukioon alkoi 1.4. Haastattelemme hakijoita toukokuussa ja kesäkuun alussa. Haastattelukutsu tulee tekstiviestinä omaan puhelimeen ja samalla voit varmistaa varatun ajan. Vaikka olet hakenut yhteishteishaussa, voit hakea kirjoittajalukioon sen lisäksi myös erillishaussa. Ilmoitamme valinnasta hyvissä ajoin, joten voit valita itselle mieleisen opiskelupaikan ja vahvistaa sen vaaditussa ajassa.

Epävirallista ja sekalaista tietoa , myös ironista, saat eri keskusteluryhmien rönsyävistä keskusteluista hakusanalla kirjoittajalukio. Jos kaipaat "virallista" tietoa tai sinulla on kysymyksiä, voit lähettää postia kirjoittajalukio(miuku)kvs.fi. Myös tutorit vastaavat kysymyksiisi tutorit(miuku)kvs.fi. Soittaakin voit; puhelinvaihde 0207 511511 kääntää puhelun meille Muista myös nettisivut www.kirjoittajalukio.fi.

Tule tutustumaan kirjoittajalukioon ja opistoon

Kevät ja hakuaika kirjoittajalukioon lähestyy. Vierailijoita on käynyt tähän mennessä kiitettävästi. Opistoonhan voi tutustua etukäteen melkein milloin vain. Soitto etukäteen, niin lupaamme järjestää aikaa ja esitellä paikkoja ja opistoa. Meille olisi mieluisaa jos myös vanhemmat pääsisivät mukaan tutustumiskierrokselle.

Keväällä alkaa myös nykyisten ykkösten tutorkoulutus. He toimivat jatkossa tulevien opiskelijoiden tukena ja turvana. Todennäköisesti he jatkossa myös kirjoittelevat tähän blogiin ajatuksiaan ja mietteitään.

Reiässä

Laura Nipuli
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Se lähestyi häntä hieman haparoiden. Neela voihkaisi ja painoi tottuneesti hennon vartalonsa vasten loukon kulunutta seinämää. Adrenaliini virtasi naisen suonissa. Hän odotti. Se oli aina kaikkein pahinta, kaikkein kiduttavinta. Odotus. Epävarmuus.
Paksu, metallinen avain työntyi lukkopesään rikkoen hiljaisuuden. Kitisevä ääni oli korville lähes sietämätön. Nirrrks. Kääntyessään se päästi hiljaisen naksahduksen. Neela pidätti hengitystään ja veti vatsansa sisään. Aika tuntui ikuisuudelta. Hän seurasi katseellaan, kuinka ruosteenruskea varsi lipui hitaasti hänen ohitseen.
Hiljaa huokaisten Neela antoi itsensä rentoutua. Hänen jalkansa tärisivät hienoisesti ja hän otti muutaman varovaisen askeleen kohti avaimenreikää. Ei ketään, ainoastaan viileä tuulenvire, joka sai hänet hytisemään puhaltaessaan taloa kohti järven suunnalta. Neela istuutui kovalle pinnalle, risti jalkansa ja tuijotti ulos. Edes se ainoa näkymä, joka hänelle näinä päivinä avautui, ei tuonut hänelle lohtua.
Neela muisti elävästi hetken, jolloin hän tuli kiskaistuksi avaimenreikään. Kirjaimellisesti kiskaistuksi. Kuin joku olisi ensin vetänyt nopeasti maton hänen jalkojensa alta, upottanut koukun hänen ihonsa läpi ja ripustanut sen hänen selkärankaansa. Puistatus kulki naisen kehon läpi kun hän vain ajattelikin kokemaansa kipua. Yksi nykäisy, ja hän heräsi kerälle käpertyneenä pienestä avaimenreiästä. Peloissaan, ymmällään. Yksin.
Antaessaan ajatustensa vaeltaa Neelan silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin. Astraalimatkat. Kehostaan irti leijuminen, taivaallisen kevyt olo. Kuin olisi liikkunut vaaleanpunaisella pilvenhattaralla läpi pintojen. Ne olivat aluksi olleet pelkkiä kokeiluja. Hauskanpitoa tavallisen arjen keskellä öisin, kun kukaan ei ollut näkemässä. Katumuksen aallot kuohuivat hiljakseen hänen sisällään. Henkimaailmaan sekaantuminen oli väärin, Neela ajatteli. Väärin. Väärin.
Hänen henkiparkansa oli harhaillut hyvin pitkällä, kenties jossain päin Etelä-Amerikkaa. Raja oli selvästi ylitetty. Hänen sieluaan ja ruumistaan yhdistänyt ohut hopealanka oli näyttänyt entistä hauraammalta, mutta hän oli silti jatkanut. Sentti sentiltä se oli venynyt äärimmilleen. Naps. Neela saattoi edelleen kuvitella sen onton tyhjyyden tunteen, joka täytti hänen mielensä langan antaessa periksi. Hänen astraaliprojektionsa ei ollut näyttänyt enää edes entiseltä kalpealta varjolta ruumiistaan. Se oli vahvistunut pelottavan voimakkaasti.
Hänelle oli tullut kiire palata takaisin. Kiitäessään halki ilman hän oli ollut vain muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, lähestulkoon aistien kaiken jalkapohjiensa alla.
Kuivan heinän, joka niitä olisi kutittanut jos hän olisi ollut kiinteä. Hiekan, joka olisi pyyhkäistessään hänen alitseen tuntunut karkealta. Meret, joiden korkeat aallot paiskoivat hänen yläruumiinsa lävitse, mutta jonka suolaisen maun hän saattoi melkein maistaa.
Joku oli ryöstänyt hänen ruumiinsa. Hänen sielunsa ei ollut tavoittanut katkaistua yhteyttä ajoissa. Osa hänen muistikuvistaan oli harmaita, juuri ja juuri nähtävissä. Kiire, kipu, kiskaisu.
Löytäessään itsensä hän oli kuvitellut olevansa yhä astraalimuodossaan, ainoastaan henki tuntematta mitään. Mutta hänen sydämensä oli lyönyt kerran, toisen, kolmannen. Hänen keuhkonsa olivat vaatineet happea henkäisy henkäisyltä enemmän. Hänen selkäänsä oli särkenyt lukkopesän kovalla pinnalla vietettyjen tuntien jälkeen. Hän oli miniatyyriklooni omasta itsestään.
Terävä kolahdus keskeytti Neelan ajatusten virran. Hän säpsähti ja hypähti vaistomaisesti ylös painautuen jälleen seinää vasten. Ovi aukesi naristen sisältäpäin taloa. Ei avainta. Neela pyöräytti silmiään päivitellessään mielessään sitä, kuinka hänestä oli tullut niin vainoharhainen. Ollessaan vankina avaimenreiässä hänen vaistonsa olivat vahvistuneet, mutta hän oli menettänyt ajantajunsa täysin. Hän ei ollut syönyt, hän ei ollut juonut. Kaikki hänen fyysiset tarpeensa tuntuivat menettäneen merkityksensä.
Enää ainoastaan alati uhkaava avain oli ainoa asia, joka tarkoitti mitään. Sitä oli pakoiltava. Hän oli jatkuvassa valmiustilassa varuillaan kaikesta. Neela ei tiennyt oliko kyse elämästä vai kuolemasta. Mitä tapahtuisi, jos avain jonakin hetkenä painaisi hänet mukanaan syvälle lukkopesään? Musertaisi hänen luunsa, lävistäisi hänen vatsansa kuin tylppä peitsi?
Tunnista toiseen ja päivästä päivään hän eli alituisessa epätietoisuudessa. Jos hän ei herännyt ovea lähestyviin raskaisiin askeliin, häntä värisyttivät oikukkaat luonnonolot. Neela ei edelleenkään kärsinyt nälästä tai janosta, vaikka kaihoten ajatteli sitä, miltä tuntuisi jälleen maistaa. Ruosteen haju leijaili hänen sieraimissaan jatkuvana, ja ainoa mitä hän enää tunsi ohuella ihollaan, oli kylmä ja metallinen kosketus.

Hakemisesta

Maaliskuu herätti linnut laulamaan

Kirjoittajalukion erillishaku alkaa 1.4. yhteishaun päätyttyä  ja jatkuu kesäkuulle 15.6. asti. Voit katsoa hakuohjeita netissä  www.kirjoittajalukio.fi. Sieltä löydät myös sähköisen hakulomakkeen. Täytä lomake viimeisilla numeroillasi ja kirjoita tai todennäköisesti  "leikkaa ja liimaa" teksturilla tehty näyteteksti sille varattuun kenttään. Kenttä venyy kyllä, älä pelkää laittaa sinne pidempääkin tekstiä. Tekstin ei tarvitse olla hirveän pitkä noin 4-6 sivua maksimissaan.

Todistuksen ja näytetekstin perusteella kutsumme sinut haastatteluun Orivedelle toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa tekstiviestillä. Haastattelun jälkeen tai samalla voit ihmetellä  ja kuulostella opistoa  ja katsella kampusaluetta ja paikkoja.

Mitä minä tänään koulussa opin

Lue ja ihmettele oppilaiden tarinoita ja kertomuksia ... Julkaisuja tulee sitä mukaan kuin saamme luvan kirjoittajilta

Maailmanloppu

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden maailman loppu. Yksi ihminen kuolee ja hänen maailmansa loppuu, mutta hänen lähimmäistensä elämät jatkuvat, ainakin toivottavasti. Yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tällä kertaa kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen loppu, maailmanloppu.
Heräsimme tähän päivään aivan kuin jokaiseen muuhunkin päivään. Väsyneinä, peitot kietoutuneina kahden ruumin ympärille, ahtaassa huoneessa.
Minä onnistun nousemaan ensin, ja Takia jää vielä sänkyyn makaamaan, itsepäisenä, silmät kiinni, niin kuin aina. Takian sinertävän mustat hiukset piilottavat tytön kasvot minulta. Laiha ruumis makaa puoliksi peittojen alla ja loput siitä on täysin kananlihalla.
“Takia,” marisen. “Koulu alkaa kohta, on aika nousta ylös.”
“Juu, juu,” Takia mumisee. Hiljaa laiha ruumis alkaa liikkua, ja loputkin peitosta vierähtää alas. Minä olen jo melkein pukeutunut. Vedän vain karhean valkoisen paidan pääni yli ja olen valmis. Takia on huomattavasti hitaampi, mutta olen tottunut siihen, ja siksi en hoputa häntä vaan asetan herätyskellon soimaan aikaisemmin, kun menemme illalla nukkumaan. Olen tuntenut Takian nyt kolme vuotta, ja hän on minulle rakkain tyttö maailmassa. Hän on ollut täällä kauemmin kuin minä, viisi vuotta. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, hän oli vastassa, hiljainen laiha tyttö. Itse asiassa hän ei ole kolmeen vuoteen muuttunut yhtään, paitsi että syvällä sisimmässään hän on kovaääninen, ärsyttävä ja ihana ihminen. Sen selville saaminen kesti minulta kauan. Muistaakseni meni lähes vuosi ennen kuin sain hänet nauramaan. Nykyään hän nauraa joka päivä, yleensä aina minulle, mutta se ei haittaa minua, sillä tiedän että hän ei tarkoita sillä pahaa. Hän on minulle rakas ja minäkin olen hänelle.
Minut tuotiin tänne kolme vuotta sitten, koska vanhemmat luulivat että se tekisi minulle hyvää. Että vaihtelu tekisi minulle hyvää. Vanhemmat luulivat että tarvitsin aikaa olla erossa ystävistäni. En tunne heitä enää, en kaipaa heitä enää. Minulla on Takia.
Tämä on sisäoppilaitos. Aivan normaali sisäoppilaitos. Luulisi että täällä olisi jotenkin ongelmaisia ihmisiä, mutta se ei aina ole niin. Minä en ole ongelmainen, en ainakaan luule olevani. Silti olen täällä, koska vanhemmat tahtovat minun olevan täällä. Ja viihdyn täällä, kyse ei ole siitä.
Sisäoppilaitoksessa on vain opittava olemaan välittämättä liikaa niin pärjää. Voi olla kaikkien kaveri, mutta täytyy etäännyttää itsensä kun se alkaa käydä liian henkilökohtaiseksi. Kaikkien paitsi yhden kohdalla onnistuin. Takia, hänen kanssaan minun on pakko olla henkilökohtainen, hän on minun ystäväni. Hänen asioihin minun on tungettava nokkani vaikkei se minulle kuulu.
Hymyilen heikosti. Takia ähisee nurkassa aivan liian tiukkojen housujensa kanssa.
“Myöhästymme kohta,” huomautan kuin ohimennen.
Takia tuhahtaa, muttei vastaa. Hän tietää itsekin että meillä ei ole varaa myöhästyä tunnilta. Täällä ei ole varaa käyttäytyä huonosti. Jos niin tekee, voi joutua pois, eikä useimmilla ole paikkaa mihin mennä. Takialla ei ole. Minulla on, mutta en halua takaisin kotiin. Se ei ole kotini enää. Kotini on täällä. Vaikka tämä onkin koulu, se ei ole koskaan häirinnyt minua.
“No, Amilia, aiotko jäädä siihen haaveilemaan?” Takia kysyy ivallisesti.
Pääni napsahtaa tytön suuntaan. Takia seisoo jo ovella, kädet puuskassa ja alahuultaan imeskellen. Seuraan hänen perässään ulos käytäville.
Sisäoppilaitoksen käytävät ovat kapeat ja puupäällysteiset. Koulumme on vanha, ainakin satoja vuosia. Sen käytävät haisevat aina vanhoilta kirjojen sivuilta, ja pölyä on kaikkialla.
Tänään tunnelma käytävillä on jotenkin erilainen. Kiireinen, vaisu. Me molemmat huomaamme sen, mutta emme sanoneet mitään. Olemme muutenkin jo myöhässä. Jos se olisi tärkeää saisimme kyllä tietää.
Yleensä Takian takia joudumme kiiruhtamaan tunneille ilman aamupalaa, mutta en ole koskaan valittanut sillä se ei kuulunut luonteeseeni.
Meillä oli neiti Heaweria. Neiti Heawer on aina ollut yksi suosikkiopettajistani. Hän opettaa meille historiaa ja toisinaan kieliä jos vanha kielten opettajamme on kipeä. Neiti Heawer on lempeä nainen, nuori, lyhyt ja blondi. Hänen nenällään roikkuu aina silmälasit, ja hän korjaa niiden asentoa lähes koko ajan. Mutta kaikkein parasta neiti Heawerissa on se, että hän aina hymyilee, on tilanne mikä tahansa. Neiti Heawerilla vain sattuu olemaan sangen hermostuttava tuijotus, eikä hän siksi ole kovinkaan monen oppilaan suosiossa, mutta minä pidän hänestä.
Saavumme luokkaan, ja huomaamme heti jonkin olevan vialla, kaikki oppilaat istuvat hermostuneina paikoillaan ja toisinaan vilkuilevat ulos suuresta ikkunasta joka koristaa luokkahuoneemme yhtä seinää. Ilma tuntuu rätisevän laukeamatonta jännitettä. Ilmastointi huutaa kovaa, mutta silti huoneessa on lämmin, lähes kuuma. Vilkaisen ulos ikkunasta. Se mitä näen, on järkyttävää. Aurinko, meidän aurinkomme, on valtava. Se täyttää lähes koko horisontin oranssinpunaisella loimotuksellaan. Tuijotan sitä ja silmiäni särkee.
“Vain idiootti tuijottaa suoraan aurinkoon,” Takia sihahtaa ja nykäisee minut hihasta luokan peränurkan varjoihin. Hetken aikaa vielä sen jälkeenkin silmissäni välkkyy valkoisia hahmoja.
Mitä oikein on tapahtumassa?
Samassa neiti Heawer astelee luokkaan, käsissään hopeinen tarjotin joka on peitetty liinalla. Hän hymyilee, mutta jokin hänen hymyssään hermostuttaa minua.
“Hyvää huomenta luokka,” hän tervehtii.
Luokka tuntuu heräävän horroksestaan. Aivot automaattikierroksella nousemme ylös ja tervehdimme kovaäänisesti:
“Hyvää huomenta neiti Heawer!”
Neiti Heawer taputtaa käsiään yhteen, aivan niin kuin silloin kun hänellä on jotain hauskaa meille varattuna. Sitten nainen vilkaisee ulos ikkunasta pikaisesti, ja näen kuinka väsynyt hän on.
“No niin lapset, kuten ehkä tiedätte, tai huomaatte maailma loppuu tänään.”
Se on ilmoitus, ei vastalauseita, ei kysymyksiä. Tuijotan taas aurinkoa, suurta ja uhkaavaa. Maailmanloppu, sitäkö se siis on?
Neiti Heawer sulkee korvansa kaikilta valituksilta ja kysymyksiltä. Hän tiesi, että näitä tulee. Kun opettaja on sen sanonut, se on virallista.
“On ehkä joitain ihmisiä,” neiti Heawer korottaa äänensä ja paniikin kakofonia vaimenee. “On ehkä joitain ihmisiä,” hän toistaa tällä kertaa hiljempaa. “Joita pelottaa. Se on ihan ymmärrettävää.” Neiti Heawer vilkaisee aurinkoa. “Me olemme puhuneet tästä toisten opettajien kanssa. Ne jotka pelkäävät maailmanloppua ja eivät tahdo kohdata sitä, heille on pakotie.” Neiti Heawer taputtaa jälleen käsiään yhteen lähes leikkisästi ja kysyy: ”Kuka pelkää kuolemaa?”
Ei vastausta. Luokka tuijottaa hiljaa ymmällään. Tässäkö se nyt on? Meillä kaikilla, olen varma siitä, on haaveita, toiveita, joita emme voi koskaan nyt toteuttaa.
Mikä on tämä ratkaisu, jota neiti Heawer tarjoaa?
Neiti Heawer vetää kumihanskat käteensä ja liinan pois tarjottimen yltä, paljastaen kauniin rivin rokotusneuloja, täynnä kirkkaan vihreää nestettä. Hän ottaa ensimmäisen käteensä ja kysyy herttaisesti:
“Kuka pelkää kuolemaa? Kuka haluaa pakoon?”
Ei vastausta. Miten tuollaiseen kysymykseen voi vastata? Opettaja seisoo luokan edessä ja kysyy, maailmanlopun edessä, että kuka haluaa paeta. Emmekö me kaikki haluaisi paeta? Mutta meidät on kasvatettu rationaaliseen ajatteluun ja tiedämme, että vaikka juoksisi kuinka pitkälle, joitain asioita ei voi paeta, ei ainakaan tätä.
Ilmastointi huutaa kovaa ja neiti Heawer huokaisee. Hän kävelee pitkin luokan käytävää ja pysähtyy ensimmäisen oppilaan eteen. Jotkut katsovat poispäin. Minä ja Takia katsomme kiinnostuneena. Tyttö, jonka edessä neiti Heawer seisoo, itkee. Sitten hän kuiskaa jotain, ja opettajamme nyökkää, ennen kuin työntää piikin tytön lihaan ja ruiskuttaa nesteen tämän sisään. Ei sympaattisia sanoja, ei lohdutusta.
Tyttö huojuu hetken penkillään ennen kuin lysähtää lattialle. Ei tarvitse kokeilla hänen pulssiaan tietääkseen että hän on kuollut. Hän näyttää rauhalliselta, siis jos ei lasketa hänen tyhjiä silmiään, jotka neiti Heawer kumartuu sulkemaan ennen kuin siirtyy seuraavan oppilaan luo. Seuraava ruisku, seuraava uhri. Hiljaisen järkytyksen vallassa katselen kuinka ystäväni, ihmiset jotka olen tuntenut kolme vuotta lysähtävät lattialle, hengettöminä. Tämäkö on se pakokeino?
Neiti Heawer pysähtyy eteeni.
“Amalia,” hän kuiskaa. “On aika mennä.”
Tämäkö on pakokeinoni? Vilkaisen vierelläni seisovaa Takiaa, ja ulkona loimottavaa aurinkoa. Ei.
“Ei.”
“Eikö?” Neiti Heawer kysyy.” Etkö halua pakoon? Etkö halua säästyä kaikelta siltä tuskalta?”
“Sattuuko maailmanloppu?” kysyn hiljaa.
Neiti Heawer tuijottaa minua. Ilmastointi huutaa. Ruisku hänen kädessään, joka on tappanut niin monia luokkatovereitani, näyttää nyt varsin vaarattomalta. Pelokkaan lapsen leikkikalu, ja neiti Heawer on se lapsi.
“Hyvä on,” neiti Heawer sanoo. “Saat katsoa. Ja sinä Takia, varmaan jäät myös.”
Takia nyökkää. Neiti Heawer laskee viimeisen lääkeruiskun pöydälle, riisuu kumihanskansa ja laskee ne sen viereen. Sitten hän huokaisten avaa hiuksena nutturalta ja hoippuu ulos luokasta. Minä ja Takia tuijotamme viimeistä lääkeruiskua.
Sitten Takia purskahtaa nauruun. Nauru kaikuu ontosti tyhjässä luokkahuoneessa. Ilmastointi huutaa. Minä tarraan Takiaa kädestä ja vien hänet ikkunan luo. Se on taas laajentunut. Vain idiootti tuijottaa aurinkoon, mutta nyt ei ole muuta mihin tuijottaa.
Näkökentälläni tanssivat taas valkoiset hahmot kuin luokkatoverieni haamut. Ja minä tuijotan aurinkoa, ja kuulen kuinka Takia hengittää vierelläni ja ilmastointi huutaa kuolleessa luokassa, kuolleessa koulussa. Ja tunnen kuinka Takian käsi puristuu omani ympärille, lohduttavana. Se on viimeinen asia johon tukeudun ennen kuin me, koko meidän maailmamme katoaa valoon.
Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tänään kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen, naisen ja eläimen loppu, maailmanloppu.
Mutta se ei sattunut.