Reiässä

Laura Nipuli
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Se lähestyi häntä hieman haparoiden. Neela voihkaisi ja painoi tottuneesti hennon vartalonsa vasten loukon kulunutta seinämää. Adrenaliini virtasi naisen suonissa. Hän odotti. Se oli aina kaikkein pahinta, kaikkein kiduttavinta. Odotus. Epävarmuus.
Paksu, metallinen avain työntyi lukkopesään rikkoen hiljaisuuden. Kitisevä ääni oli korville lähes sietämätön. Nirrrks. Kääntyessään se päästi hiljaisen naksahduksen. Neela pidätti hengitystään ja veti vatsansa sisään. Aika tuntui ikuisuudelta. Hän seurasi katseellaan, kuinka ruosteenruskea varsi lipui hitaasti hänen ohitseen.
Hiljaa huokaisten Neela antoi itsensä rentoutua. Hänen jalkansa tärisivät hienoisesti ja hän otti muutaman varovaisen askeleen kohti avaimenreikää. Ei ketään, ainoastaan viileä tuulenvire, joka sai hänet hytisemään puhaltaessaan taloa kohti järven suunnalta. Neela istuutui kovalle pinnalle, risti jalkansa ja tuijotti ulos. Edes se ainoa näkymä, joka hänelle näinä päivinä avautui, ei tuonut hänelle lohtua.
Neela muisti elävästi hetken, jolloin hän tuli kiskaistuksi avaimenreikään. Kirjaimellisesti kiskaistuksi. Kuin joku olisi ensin vetänyt nopeasti maton hänen jalkojensa alta, upottanut koukun hänen ihonsa läpi ja ripustanut sen hänen selkärankaansa. Puistatus kulki naisen kehon läpi kun hän vain ajattelikin kokemaansa kipua. Yksi nykäisy, ja hän heräsi kerälle käpertyneenä pienestä avaimenreiästä. Peloissaan, ymmällään. Yksin.
Antaessaan ajatustensa vaeltaa Neelan silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin. Astraalimatkat. Kehostaan irti leijuminen, taivaallisen kevyt olo. Kuin olisi liikkunut vaaleanpunaisella pilvenhattaralla läpi pintojen. Ne olivat aluksi olleet pelkkiä kokeiluja. Hauskanpitoa tavallisen arjen keskellä öisin, kun kukaan ei ollut näkemässä. Katumuksen aallot kuohuivat hiljakseen hänen sisällään. Henkimaailmaan sekaantuminen oli väärin, Neela ajatteli. Väärin. Väärin.
Hänen henkiparkansa oli harhaillut hyvin pitkällä, kenties jossain päin Etelä-Amerikkaa. Raja oli selvästi ylitetty. Hänen sieluaan ja ruumistaan yhdistänyt ohut hopealanka oli näyttänyt entistä hauraammalta, mutta hän oli silti jatkanut. Sentti sentiltä se oli venynyt äärimmilleen. Naps. Neela saattoi edelleen kuvitella sen onton tyhjyyden tunteen, joka täytti hänen mielensä langan antaessa periksi. Hänen astraaliprojektionsa ei ollut näyttänyt enää edes entiseltä kalpealta varjolta ruumiistaan. Se oli vahvistunut pelottavan voimakkaasti.
Hänelle oli tullut kiire palata takaisin. Kiitäessään halki ilman hän oli ollut vain muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, lähestulkoon aistien kaiken jalkapohjiensa alla.
Kuivan heinän, joka niitä olisi kutittanut jos hän olisi ollut kiinteä. Hiekan, joka olisi pyyhkäistessään hänen alitseen tuntunut karkealta. Meret, joiden korkeat aallot paiskoivat hänen yläruumiinsa lävitse, mutta jonka suolaisen maun hän saattoi melkein maistaa.
Joku oli ryöstänyt hänen ruumiinsa. Hänen sielunsa ei ollut tavoittanut katkaistua yhteyttä ajoissa. Osa hänen muistikuvistaan oli harmaita, juuri ja juuri nähtävissä. Kiire, kipu, kiskaisu.
Löytäessään itsensä hän oli kuvitellut olevansa yhä astraalimuodossaan, ainoastaan henki tuntematta mitään. Mutta hänen sydämensä oli lyönyt kerran, toisen, kolmannen. Hänen keuhkonsa olivat vaatineet happea henkäisy henkäisyltä enemmän. Hänen selkäänsä oli särkenyt lukkopesän kovalla pinnalla vietettyjen tuntien jälkeen. Hän oli miniatyyriklooni omasta itsestään.
Terävä kolahdus keskeytti Neelan ajatusten virran. Hän säpsähti ja hypähti vaistomaisesti ylös painautuen jälleen seinää vasten. Ovi aukesi naristen sisältäpäin taloa. Ei avainta. Neela pyöräytti silmiään päivitellessään mielessään sitä, kuinka hänestä oli tullut niin vainoharhainen. Ollessaan vankina avaimenreiässä hänen vaistonsa olivat vahvistuneet, mutta hän oli menettänyt ajantajunsa täysin. Hän ei ollut syönyt, hän ei ollut juonut. Kaikki hänen fyysiset tarpeensa tuntuivat menettäneen merkityksensä.
Enää ainoastaan alati uhkaava avain oli ainoa asia, joka tarkoitti mitään. Sitä oli pakoiltava. Hän oli jatkuvassa valmiustilassa varuillaan kaikesta. Neela ei tiennyt oliko kyse elämästä vai kuolemasta. Mitä tapahtuisi, jos avain jonakin hetkenä painaisi hänet mukanaan syvälle lukkopesään? Musertaisi hänen luunsa, lävistäisi hänen vatsansa kuin tylppä peitsi?
Tunnista toiseen ja päivästä päivään hän eli alituisessa epätietoisuudessa. Jos hän ei herännyt ovea lähestyviin raskaisiin askeliin, häntä värisyttivät oikukkaat luonnonolot. Neela ei edelleenkään kärsinyt nälästä tai janosta, vaikka kaihoten ajatteli sitä, miltä tuntuisi jälleen maistaa. Ruosteen haju leijaili hänen sieraimissaan jatkuvana, ja ainoa mitä hän enää tunsi ohuella ihollaan, oli kylmä ja metallinen kosketus.