Kun tarpeeksi toivoo

Atte Viheriälä
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa 07.11.2009


Hän sulki hanan ja raapi karhean sängen peittämää poskeaan huomaten oman tyytymättömyytensä kasvoiltaan, jotka näkyivät likaisesta peilistä. Hän päästi lähes huomaamattoman huokauksen ja sylkäisi lavuaariin. Joka puolella lojui sukkia, paitoja ja alusvaatteita, vaikka tilasta löytyi kelvollinen pyykkikorikin. Ennen ahtaasta kylpyhuoneesta poistumista hän vielä kuivasi kätensä ties kuinka kauan pesemättömänä seinällä riippuneeseen käsipyyhkeeseen. Lopulta mies kumosi käsienpesun tarkoituksen ja rykäisi nyrkkiinsä samalla kun avasi ovea toisella.
Eteiseen astui keski-ikäinen uros, päällään laiskat verkkahousut ja harmaa, roikkuva t-paita. Jaloissa ei ollut mitään, paitsi puistattavan näköiset varpaat ja muutama arpeutunut haava. Naamaan oli kerennyt tulla jo liian paljon ryppyjä ja harmaaksi alkavien hiusten raja näytti pakenevan hyvää vauhtia otsasta pois päin. Hymyä ei miehen suupielissä havaittu.
Hän käveli apaattisen oloisesti eteisestä avartuvaan olohuoneeseen, jossa oli pieni sohva, pieni pöytä, pieni tv-taso ja pieni lcd-televisio. Kaikki se olisi voinut näyttää hyvältä, jos siitä olisi pidetty huolta. Imurointi oli unohtunut – ei, ei unohtunut, vaan muuten vain laiminlyöty – täysin muutamalla menneellä viikolla, lattioilla ja tasoilla oli jos jonkinmoista roinaa ja koko tilan väriskeema oli kaiken kaikkiaan ikävystyttävän harmaa. Yksi harvoista piristeistä oli television viereen asetettu rahapuu, joka oli ainut elävä asia kaktuksen jälkeen, jota hän osasi hoitaa, ja lisäksi hän piti vertauskuvista. Seinällä nahkaisen sohvan yläpuolella roikkui huoneen ainut taulu, jonka hän oli itse maalannut ja vanginnut kehyksiin. Se oli se taulu, jota hän itsekin melkein arvosti ja josta hän oli ainakin jossain määrin ylpeä. Mies oli monesti leikillään suunnitellut ruuvaavansa kerrostalon rappuun kyltin, jossa lukisi: ”Taidenäyttely asunnossa no. 8: tilataideteos ”Melankolia”.”
Hän laski rapakuntoon päässeen kehonsa istuma-asentoon sohvalle ja herätti pöydällä olevan kannettavan tietokoneen lepotilasta. Laitteen vieressä oli jostain ravintolasta vohkittu tuhkakuppi, jossa savusi hollille jätetty natsa. Mies otti sen huuliinsa ja puuskutti tupakansavua sieraimistaan samalla selaten 18-tuumaisella näkyvää tekstinkäsittelyohjelmaa, jossa oli auki yksi hänen uusimmista kirjoituksistaan. Hän otti viimeiset, syvät henkoset, tumppasi ja huokaisi ulos suuren savupilven, joka jäi hetkeksi haikeana leijumaan ilmaan. Miestä selvästi ahdisti; kuinka yhden jutun kirjoittaminen loppuun voi olla niin vaikeaa? Ja kuinka sen aloittaminenkin oli ollut niin sietämättömän hankalaa? Hänelle tuli varsin saamaton olo – tai oikeastaan se on ollut hänellä jo pitkään.
Hän rypisti otsaansa ja koitti saada ne itsesäälivät ajatukset pois päästään. Harmaalla pöydällä oli joitain lehtiä ja yksi ainut kirja. Kaikki muut kirjat olivat makuuhuoneen kirjahyllyllä sängyn vieressä, mutta se kirja makasi vaatimattoman oloisesti olohuoneen pöydällä. Sitä kirjaa hän oli lähiaikoina selannut usein, lukenut jopa läpi pari kertaa, kuin etsien jotain. Kerta kerran jälkeen hän luki oman nimensä sen teoksen kannesta ja mietti: miksi ei enää; onko hän sammumassa?
Hän laski keskipaksun painotuotteen takaisin pöydälle ja otti valkoisen kahvikupin, jossa oli vielä sisältöä. Eriskummallisesta irvistyksestä ja vaimeasta yökkäämisestä havaisti selkeästi miehen inhon kylmää kahvia kohtaan, niin kuin otsan rypistyksestä oli huomannut hänen inhonsa hiipuvaa paloa kohtaan.
Mies äännähti noustessaan seisomaan, jonka jälkeen hän käveli hitaasti halvan asunnon siivottomaan keittiöön. Siellä oli pieni ja lähinnä tyhjällä täytetty jääkaappi ja törkyinen tiskiallas, jonka hän olisi myös halunnut olevan autio. Hän laski kupin sen ystävien sekaan, joista osa oli likaisia ja osa särkyneitä. Pöydältä hän otti nenäliinan, johon hän pyyhki vuotavat sieraimensa.
Mies palasi takaisin olohuoneeseen verkkaisin askelin ja istahti jälleen mustalle sohvalle, jonka nahkaisessa päällysteessä oli harmaita halkeamia. Hän mulkoili tietokoneensa ruutua ja sitä tekstiä vihaisen ja ahdistuneen sekaisilla silmillään, teki nopean välitallennuksen ja sulki lopulta koneen tekstinkäsittelyohjelmineen.
Hetken tuijotettuaan kiinni taitettua tietokonettaan hän veti tummanharmaaksi maalatun puupöytänsä leveän laatikon auki. Sen sisälle oli aseteltu poikkeavan järjestyksellisesti pino papereita ja niiden vieressä oli pari muistitikkua. Hän otti paperipinkan päällimmäisen muovitaskun ja otti sen sisällön käsiinsä; muutama yhteen nidottu A4-paperiarkki, joista ensimmäisen oikeassa yläkulmassa luki hänen nimensä ja vuosiluku 2009. Hieman alempana, keskitettynä oli lihavoitu otsikko suurella fontilla: ”Kun tarpeeksi toivoo”. Haikeana ja kaipaavan nostalgian valloittamana hän rupesi lukemaan yli kolmekymmentä vuotta vanhaa tekstiään..

”Katson, kuinka lähes täydellinen savurengas leijailee ilmassa ja törmää hajoten terassini katokseen. Olen ulkona viileänä kesäiltana maittavien löylyjen jälkeen höyryämässä. Minulla on päälläni musta saunatakki, kädessäni huurteinen olutpullo ja toisessa palava vanilijasikari, josta imen jälleen suullisen. Savu pakenee suustani kun maiskuttelen sitä. Otan pienen siemauksen olutta ja viivyttelen sen nielaisemista kohtuullisesti. Suljen silmäni ja hymyilen satumaisen euforian vallassa.
Hetken vellottuani onnellisuudessa suoristan taas pääni ja luon nopean vilkaisun vasemmalle ja näen ikkunan läpi tammisen kirjahyllyn, jonka ylähyllyllä seisoo ylpeänä ja selkä suorassa kolme romaania, kaksi novellikokoelmaa ja yksi runokokoelma. Kaikki omia teoksiani. Sitten katson oikealle, jossa avautuu kaunis suomalainen järvimaisema auringonlaskuineen ja ympäröivine sekametsineen. Näillä pienillä pään liikkeillä sain kerättyä itselleni tarpeeksi motivaatiota jatkaa edessä olevalla kannettavalla tietokoneellani seuraavan juttuni kirjoittamista.”

Mies asetti arkit takaisin muovitaskuun ja laittoi sen siististi pöydän laatikkoon, jonka hän sulki. Hän painoi kätensä otsalleen ja pohti kuumeisesti..