Hevoskärryjen kuljettaja herra Sergei

Johanna Mäntykoski
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

”Vie heidät suoraan Carlin luokse. Mutkittelematta, kiitos”, kuului käsky ylemmältä tahdolta ja nousin ajamaan hevoskärryä. Harmaa taivas ja yrmeitä ihmisiä. Mutristuneita huulia ja tiukkoja katseita. Halveksunta.
Matkaa oli tehty jo puolipäivää, herrat ja rouvat olivat kyydissäni edelleen. Tämä on normaalia rutiinia, mitä minä nyt. En minä saa, nukuinhan yöni hyvin. Jännittääkin vielä, mitä, moneenko vuoteen, viimeksi tämän työn aloitettuani 15-vuotiaana. Mikä tarkoittaa pyöristettynä viittäkymmentä vuotta.
Yritän pitää silmät auki, mutta silti hevoset hidastavat, kun minä en tahdo jaksaa ohjata. Niinhän ne sanovat, ikä ei tule yksin. Piiskaan hevosia, nopeammin nopeammin! Minun täytyy pysyä hereillä ja siihen tässä iässä siihen kykenee vain luonnonvoimat, kylmä jäätävä ilmavirta. Johtuiko lumen kinnittymisestä silmäripsiini vai mistä, mutta vannon nähneeni metsänreunassa jotain. Tai pikemminkin jonkun. Tummanpuhuva hahmo, suipolla hatulla sekä hopeanhohtoisella miekalla. Hallusinaatioita. Ikä tosiaan ei tule yksin. Hahmo oli kadonnut.
Taivas tummeni mitä pidemmälle menimme. Carl asuu maamme pohjoisosassa ja meidän pitäisi olla siellä iltaan mennessä perillä, luoja sentään, Carlin on paras majoittaa minutkin luokseen. Ruskeat ajohevoseni liikehtivät oudosti, näytti siltä kuin ne olisivat saaneet kamalia kouristuksia. Ne kirskahtelivat ja päästelivät kovia hirnahduksia. Hirnhirn kirskirsk. Tämäpä on omiaan poistamaan jännitykseni. Pian hikisten hevosten olemus muuttui; karvat vaihtuivat kellertävänvaaleisiin sulkiin. ” что!?” Karjahdin. Voi ei, ei venäjää, ei nyt. Vilkaisin taakseni, tuskin vieraat kuulivat. Hevosen jykevistä leuoista tuli kotkan terävä nokka ja suippo kallo. Harja kasvoi kahdeksi hyvin suuriksi siiviksi ja etukaviot vaihtuivat kotkan jalkoihin. Takavartalo pieneni, muistuttaen enemmän leijonaa kuin hevosta. Selvä, olen tullut hulluksi. Kokonaan. Näky oli mykistyttävä. Olen nähnyt kaikenlaista pitkän elämäni aikana, mutta että oikein kaksi elävää kotkaa, aarnikotkaa, minun silmieni edessä, minun ohjaksissani. ”Miksi tämä kärry ei kulje?”, kimeä naisääni kirpaisi korviani. Mikäli menetän henkeni tämän takia minut on parempi muistaa ”työlleenomistautuvana”. Komensin aarnikotkat liikkeelle. Ne voisivat silpoa minut milloin haluaisivat, raatelukynnet. En ikinä ajatellut kuolevani taruolennon kynsiin, mikä loppu, mikä kunnia. Aarnikotkat etenivät kouppoilevaa vauhtia ja ne kulkivat monta kertaa niin nopeasti mitä hevoset olivat ikinä kulkeneet minun ohjaksissa. Aarnikotkien hurjat siivet sivalsivat ilmassa ensin puiden lomissa ja sitten niiden yläpuolella. Haukoin henkeä, osaksi kauhusta, osaksi maisemasta: pelkkää kuusimetsää silmänkantamattomiin ja kirkuva aarnikotkapari. Lapsena olin vain lukenut niistä, mutta en sentään unelmoinut koskaan. Otin ohjaset paremmin käsiini. Ne olisivat jo tappaneet, jos olisivat halunneet.
Aarnikotkat sätkivät ohjaksissa, lento oli päätähuimaava nopeutensa ja korkeutensa puolesta. Ihmettelen kovasti etteivät matkustajat olleet huomanneet mitään kummallista, luulen, että nukkuivat verhon takana. Olihan jo ilta alkanut laskeutua päidemme ylle. Katsoin alas. Sama tummanpuhuva viitalla ja hatulla varustettu hahmo, katsoi ylös ja kohotti miekkansa minua, meitä, kohti. Kadonnut taas. ”Ei herranjumala, ei ei...” Olin varma etten ollut hallusinoinut.

En voi sanoa, että aarnikotkat olisivat kirskahdelleet tai hirnuneet, pikemminkin naukuneet. Nau’unta yltyi korviahuumaavaksi. Nopeus laski ja kuusien latvat hipoivat kärryäni.
Avasin silmäni. Aivan silmieni edessä oli juuri, muurahaisia täynnä oleva kuusenjuuri. Inhoan muurahaisia ylikaiken, joten ei liene yllätys, että nousin nopeasti ylös. Samantien laskeuduin taas maahan, pyörrytti. Kärry oli kumoutunut tienreunaan ja herrojen ja rouvien ruumiit makasivat sammaleessa. Ne olivat liikkumattomat, samoin kuin hevosenikin. Elottomia. Olimme selvästikin ajautuneet pois tieltä, minäkö meidät ajoin? Nukahdinko minä, ei ei ei! Olen tappanut ihmisiä. Tappaja. Monta ihmistä, sarjamurhaaja. Luonto oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, edelleen tummat pilvet, tie jatkui kumpaankin suuntaan. Metsä oli hiljaa.
Lähdin kulkemaan tietä pitkin, etsimään taloa ihmistä mitä vain, jotta voisin soittaa, ja kertoa. En minä sitä tahallani. Se oli vahinko. Vanhuus. Tiedäthän?
En päässyt pitkällekään, näin toisella puolella tietä, metsässä, tumman hahmon hopeisine miekkoineen. Hän ei ollut yksin. Herroja rouvia ympärillään. Katsomassa minuun päin, ne samat herrat ja rouvat mitä minä kuljetin. Tunsin sydämmeni jättävän lyönnin väliin, hallusinoinhan? Räpäytin silmiäni, ne olivat vieläkin siellä. Uudestaan ja uudestaan, vieläkin siellä. Heillä kaikilla oli metallinharmaat miekat, kohotettuina kuin valmiina taisteluun.

”Voi kulta, huomenta. Tiedätkö mitä? Näin äsken aivan ihmeellistä unta, mutta, mitä hopeista sinulla on siinä? Kulta, miksi sinulla on kädessäsi veit-.”