Maailmanloppu

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden maailman loppu. Yksi ihminen kuolee ja hänen maailmansa loppuu, mutta hänen lähimmäistensä elämät jatkuvat, ainakin toivottavasti. Yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tällä kertaa kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen loppu, maailmanloppu.
Heräsimme tähän päivään aivan kuin jokaiseen muuhunkin päivään. Väsyneinä, peitot kietoutuneina kahden ruumin ympärille, ahtaassa huoneessa.
Minä onnistun nousemaan ensin, ja Takia jää vielä sänkyyn makaamaan, itsepäisenä, silmät kiinni, niin kuin aina. Takian sinertävän mustat hiukset piilottavat tytön kasvot minulta. Laiha ruumis makaa puoliksi peittojen alla ja loput siitä on täysin kananlihalla.
“Takia,” marisen. “Koulu alkaa kohta, on aika nousta ylös.”
“Juu, juu,” Takia mumisee. Hiljaa laiha ruumis alkaa liikkua, ja loputkin peitosta vierähtää alas. Minä olen jo melkein pukeutunut. Vedän vain karhean valkoisen paidan pääni yli ja olen valmis. Takia on huomattavasti hitaampi, mutta olen tottunut siihen, ja siksi en hoputa häntä vaan asetan herätyskellon soimaan aikaisemmin, kun menemme illalla nukkumaan. Olen tuntenut Takian nyt kolme vuotta, ja hän on minulle rakkain tyttö maailmassa. Hän on ollut täällä kauemmin kuin minä, viisi vuotta. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, hän oli vastassa, hiljainen laiha tyttö. Itse asiassa hän ei ole kolmeen vuoteen muuttunut yhtään, paitsi että syvällä sisimmässään hän on kovaääninen, ärsyttävä ja ihana ihminen. Sen selville saaminen kesti minulta kauan. Muistaakseni meni lähes vuosi ennen kuin sain hänet nauramaan. Nykyään hän nauraa joka päivä, yleensä aina minulle, mutta se ei haittaa minua, sillä tiedän että hän ei tarkoita sillä pahaa. Hän on minulle rakas ja minäkin olen hänelle.
Minut tuotiin tänne kolme vuotta sitten, koska vanhemmat luulivat että se tekisi minulle hyvää. Että vaihtelu tekisi minulle hyvää. Vanhemmat luulivat että tarvitsin aikaa olla erossa ystävistäni. En tunne heitä enää, en kaipaa heitä enää. Minulla on Takia.
Tämä on sisäoppilaitos. Aivan normaali sisäoppilaitos. Luulisi että täällä olisi jotenkin ongelmaisia ihmisiä, mutta se ei aina ole niin. Minä en ole ongelmainen, en ainakaan luule olevani. Silti olen täällä, koska vanhemmat tahtovat minun olevan täällä. Ja viihdyn täällä, kyse ei ole siitä.
Sisäoppilaitoksessa on vain opittava olemaan välittämättä liikaa niin pärjää. Voi olla kaikkien kaveri, mutta täytyy etäännyttää itsensä kun se alkaa käydä liian henkilökohtaiseksi. Kaikkien paitsi yhden kohdalla onnistuin. Takia, hänen kanssaan minun on pakko olla henkilökohtainen, hän on minun ystäväni. Hänen asioihin minun on tungettava nokkani vaikkei se minulle kuulu.
Hymyilen heikosti. Takia ähisee nurkassa aivan liian tiukkojen housujensa kanssa.
“Myöhästymme kohta,” huomautan kuin ohimennen.
Takia tuhahtaa, muttei vastaa. Hän tietää itsekin että meillä ei ole varaa myöhästyä tunnilta. Täällä ei ole varaa käyttäytyä huonosti. Jos niin tekee, voi joutua pois, eikä useimmilla ole paikkaa mihin mennä. Takialla ei ole. Minulla on, mutta en halua takaisin kotiin. Se ei ole kotini enää. Kotini on täällä. Vaikka tämä onkin koulu, se ei ole koskaan häirinnyt minua.
“No, Amilia, aiotko jäädä siihen haaveilemaan?” Takia kysyy ivallisesti.
Pääni napsahtaa tytön suuntaan. Takia seisoo jo ovella, kädet puuskassa ja alahuultaan imeskellen. Seuraan hänen perässään ulos käytäville.
Sisäoppilaitoksen käytävät ovat kapeat ja puupäällysteiset. Koulumme on vanha, ainakin satoja vuosia. Sen käytävät haisevat aina vanhoilta kirjojen sivuilta, ja pölyä on kaikkialla.
Tänään tunnelma käytävillä on jotenkin erilainen. Kiireinen, vaisu. Me molemmat huomaamme sen, mutta emme sanoneet mitään. Olemme muutenkin jo myöhässä. Jos se olisi tärkeää saisimme kyllä tietää.
Yleensä Takian takia joudumme kiiruhtamaan tunneille ilman aamupalaa, mutta en ole koskaan valittanut sillä se ei kuulunut luonteeseeni.
Meillä oli neiti Heaweria. Neiti Heawer on aina ollut yksi suosikkiopettajistani. Hän opettaa meille historiaa ja toisinaan kieliä jos vanha kielten opettajamme on kipeä. Neiti Heawer on lempeä nainen, nuori, lyhyt ja blondi. Hänen nenällään roikkuu aina silmälasit, ja hän korjaa niiden asentoa lähes koko ajan. Mutta kaikkein parasta neiti Heawerissa on se, että hän aina hymyilee, on tilanne mikä tahansa. Neiti Heawerilla vain sattuu olemaan sangen hermostuttava tuijotus, eikä hän siksi ole kovinkaan monen oppilaan suosiossa, mutta minä pidän hänestä.
Saavumme luokkaan, ja huomaamme heti jonkin olevan vialla, kaikki oppilaat istuvat hermostuneina paikoillaan ja toisinaan vilkuilevat ulos suuresta ikkunasta joka koristaa luokkahuoneemme yhtä seinää. Ilma tuntuu rätisevän laukeamatonta jännitettä. Ilmastointi huutaa kovaa, mutta silti huoneessa on lämmin, lähes kuuma. Vilkaisen ulos ikkunasta. Se mitä näen, on järkyttävää. Aurinko, meidän aurinkomme, on valtava. Se täyttää lähes koko horisontin oranssinpunaisella loimotuksellaan. Tuijotan sitä ja silmiäni särkee.
“Vain idiootti tuijottaa suoraan aurinkoon,” Takia sihahtaa ja nykäisee minut hihasta luokan peränurkan varjoihin. Hetken aikaa vielä sen jälkeenkin silmissäni välkkyy valkoisia hahmoja.
Mitä oikein on tapahtumassa?
Samassa neiti Heawer astelee luokkaan, käsissään hopeinen tarjotin joka on peitetty liinalla. Hän hymyilee, mutta jokin hänen hymyssään hermostuttaa minua.
“Hyvää huomenta luokka,” hän tervehtii.
Luokka tuntuu heräävän horroksestaan. Aivot automaattikierroksella nousemme ylös ja tervehdimme kovaäänisesti:
“Hyvää huomenta neiti Heawer!”
Neiti Heawer taputtaa käsiään yhteen, aivan niin kuin silloin kun hänellä on jotain hauskaa meille varattuna. Sitten nainen vilkaisee ulos ikkunasta pikaisesti, ja näen kuinka väsynyt hän on.
“No niin lapset, kuten ehkä tiedätte, tai huomaatte maailma loppuu tänään.”
Se on ilmoitus, ei vastalauseita, ei kysymyksiä. Tuijotan taas aurinkoa, suurta ja uhkaavaa. Maailmanloppu, sitäkö se siis on?
Neiti Heawer sulkee korvansa kaikilta valituksilta ja kysymyksiltä. Hän tiesi, että näitä tulee. Kun opettaja on sen sanonut, se on virallista.
“On ehkä joitain ihmisiä,” neiti Heawer korottaa äänensä ja paniikin kakofonia vaimenee. “On ehkä joitain ihmisiä,” hän toistaa tällä kertaa hiljempaa. “Joita pelottaa. Se on ihan ymmärrettävää.” Neiti Heawer vilkaisee aurinkoa. “Me olemme puhuneet tästä toisten opettajien kanssa. Ne jotka pelkäävät maailmanloppua ja eivät tahdo kohdata sitä, heille on pakotie.” Neiti Heawer taputtaa jälleen käsiään yhteen lähes leikkisästi ja kysyy: ”Kuka pelkää kuolemaa?”
Ei vastausta. Luokka tuijottaa hiljaa ymmällään. Tässäkö se nyt on? Meillä kaikilla, olen varma siitä, on haaveita, toiveita, joita emme voi koskaan nyt toteuttaa.
Mikä on tämä ratkaisu, jota neiti Heawer tarjoaa?
Neiti Heawer vetää kumihanskat käteensä ja liinan pois tarjottimen yltä, paljastaen kauniin rivin rokotusneuloja, täynnä kirkkaan vihreää nestettä. Hän ottaa ensimmäisen käteensä ja kysyy herttaisesti:
“Kuka pelkää kuolemaa? Kuka haluaa pakoon?”
Ei vastausta. Miten tuollaiseen kysymykseen voi vastata? Opettaja seisoo luokan edessä ja kysyy, maailmanlopun edessä, että kuka haluaa paeta. Emmekö me kaikki haluaisi paeta? Mutta meidät on kasvatettu rationaaliseen ajatteluun ja tiedämme, että vaikka juoksisi kuinka pitkälle, joitain asioita ei voi paeta, ei ainakaan tätä.
Ilmastointi huutaa kovaa ja neiti Heawer huokaisee. Hän kävelee pitkin luokan käytävää ja pysähtyy ensimmäisen oppilaan eteen. Jotkut katsovat poispäin. Minä ja Takia katsomme kiinnostuneena. Tyttö, jonka edessä neiti Heawer seisoo, itkee. Sitten hän kuiskaa jotain, ja opettajamme nyökkää, ennen kuin työntää piikin tytön lihaan ja ruiskuttaa nesteen tämän sisään. Ei sympaattisia sanoja, ei lohdutusta.
Tyttö huojuu hetken penkillään ennen kuin lysähtää lattialle. Ei tarvitse kokeilla hänen pulssiaan tietääkseen että hän on kuollut. Hän näyttää rauhalliselta, siis jos ei lasketa hänen tyhjiä silmiään, jotka neiti Heawer kumartuu sulkemaan ennen kuin siirtyy seuraavan oppilaan luo. Seuraava ruisku, seuraava uhri. Hiljaisen järkytyksen vallassa katselen kuinka ystäväni, ihmiset jotka olen tuntenut kolme vuotta lysähtävät lattialle, hengettöminä. Tämäkö on se pakokeino?
Neiti Heawer pysähtyy eteeni.
“Amalia,” hän kuiskaa. “On aika mennä.”
Tämäkö on pakokeinoni? Vilkaisen vierelläni seisovaa Takiaa, ja ulkona loimottavaa aurinkoa. Ei.
“Ei.”
“Eikö?” Neiti Heawer kysyy.” Etkö halua pakoon? Etkö halua säästyä kaikelta siltä tuskalta?”
“Sattuuko maailmanloppu?” kysyn hiljaa.
Neiti Heawer tuijottaa minua. Ilmastointi huutaa. Ruisku hänen kädessään, joka on tappanut niin monia luokkatovereitani, näyttää nyt varsin vaarattomalta. Pelokkaan lapsen leikkikalu, ja neiti Heawer on se lapsi.
“Hyvä on,” neiti Heawer sanoo. “Saat katsoa. Ja sinä Takia, varmaan jäät myös.”
Takia nyökkää. Neiti Heawer laskee viimeisen lääkeruiskun pöydälle, riisuu kumihanskansa ja laskee ne sen viereen. Sitten hän huokaisten avaa hiuksena nutturalta ja hoippuu ulos luokasta. Minä ja Takia tuijotamme viimeistä lääkeruiskua.
Sitten Takia purskahtaa nauruun. Nauru kaikuu ontosti tyhjässä luokkahuoneessa. Ilmastointi huutaa. Minä tarraan Takiaa kädestä ja vien hänet ikkunan luo. Se on taas laajentunut. Vain idiootti tuijottaa aurinkoon, mutta nyt ei ole muuta mihin tuijottaa.
Näkökentälläni tanssivat taas valkoiset hahmot kuin luokkatoverieni haamut. Ja minä tuijotan aurinkoa, ja kuulen kuinka Takia hengittää vierelläni ja ilmastointi huutaa kuolleessa luokassa, kuolleessa koulussa. Ja tunnen kuinka Takian käsi puristuu omani ympärille, lohduttavana. Se on viimeinen asia johon tukeudun ennen kuin me, koko meidän maailmamme katoaa valoon.
Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tänään kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen, naisen ja eläimen loppu, maailmanloppu.
Mutta se ei sattunut.