Veera Mononen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa
Oli aamuyö. Nainen käveli kallioilla allaan viininpunainen meri. Pensaiden kuivat oksat kiusasivat mekon helmaa. Paljaat jalat mukautuivat maan kovaan pintaan. Uusi aurinko aikoi pian nousta merestä. Nainen suuntasi jyrkänteen korkeimmalle kohdalle yhtä varmasti kuin aurinko taivaalle.
Naisen elämä oli täynnä velvollisuuksia. Epämieluisia velvollisuuksia. Koti, lapset ja mies. Päivästä toiseen, aamusta iltaan hän oli emäntä, äiti ja vaimo. Lakaistessaan kuivaa pölyä lattioilta tai paikatessaan lastensa vaatteita hän oli tukehtua seisovaan ilmaan. Silloin hänellä oli tapana katsella taivaalla lentäviä lintuja ja miettiä, mihin vapaus oli mennyt. Pienenä hän oli saanut olla ja mennä juuri niin kuin halusi. Hänen oli annettu juosta pitkin peltoja jalat mudassa. Mutta ei enää.
Hän saapui tasanteelle. Vain harva heinänkorsi sieti elämäänsä siellä, muuten siellä ei ollut mitään elävää. Ei velvollisuuksia.
Hän katsoi viimeisen kerran yön puhdistamaa taivasta ja otti kevyen askeleen eteenpäin, reunan yli. Pudotus oli pitkä, se ei koskaan loppunut. Hänen ruumiinsa hajosi tuhansiksi pieniksi siruiksi, jotka helisivät ympäriinsä kuin lasia olisi satanut. Tuntui kevyeltä, vapaalta ja voittamattomalta. Sirut levisivät kaikkialle ja niistä tuli tuuli, joka vielä tänäkin päivänä vaeltaa ympäri maailmaa, tuo elon puihin ja pensaisiin, loihtii laineet ja kantaa mukanaan elämän tuoksua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti