Kuulin kalojen laulun

Emma Isoaho
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Tuuli viuhuen hiuksissani hyppään jyrkältä kalliolta alas kirkkaaseen veteen. Täällä kävin aina pienenä uimassa, mutta nyt ranta on autioitunut. Ennen kultaisena hohtava hiekkaranta oli kauttaaltaan vuorattu värikkäillä rantapyyhkeillä. Nyt vain yksinäinen pukukoppi, jonka seinämaali on lohkeillut, koristaa harmaata maisemaa.

Kuuluu suuri läiskähdys kun iskeydyn viileän veden väreilevään pintaan. Aallot kiirivät kohti rannan kiviä. Sininen kesämekkoni kastuu hetkessä läpimäräksi ja muuttuu painavaksi. Sen paino vetää minua kohti pohjaa. En edes yritä potkia pintaa kohti, vaan annan veden massan painaa minua alas, kohti meren valtakuntaa.

Vaalea hiekkapohja näkyy jo. Se kumpuilee tasaisena muodostaen pieniä kumpareita sinne tänne. Minun täytyy olla todella syvällä, sillä en enää näe sinistä taivasta ja pilven hattaroita vesimassan läpi. Vain pari valon sädettä siivilöityy vihertävään veteen muodostaen siihen kirkkaat juovat. Keuhkoni huutavat ilmaa, mutta päätän, että voin pidätellä vielä hetken ja nousta sitten takaisin pintaan. Vajoan yhä syvemmälle, kuin kivi. Näen oikealla puolellani ruosteisen polkupyörän. Sen on täytynyt olla siinä monta vuotta, varastettu luultavasti.

Jalkani koskettavat pehmeää pohjaa. Pienet kivet hohtavat kuin timantit ja tekevät painaumia jalkapohjiini. Siellä täällä kasvaa leväpensaita. Ne ovat kuin pieniä vedenalaisia metsiä. Levien seassa ui kauniita, kirkkaissa väreissä hohtavia kaloja. Ne uivat hiljaa lähemmäs katsellen minua uteliaasti. Olen varma, että ne hymyilevät minulle ystävällisesti ja toivottavat tervetulleeksi valtakuntaansa.

Keuhkoni haluavat kipeästi pinnalle. Ne tuntuvat räjähtävän aiheuttaen suuren aallon ellen saa pian ilmaa. Äkkiä minusta tuntuu, että en enää haluakkaan pinnalle. Minusta veden alla on paljon kauniimpaa. Ei melua, vain kalojen kaunista laulua ja levien hiljaisia kuiskauksia. Ei liikenneruuhkia tai pyykkipinoja. Ei tenttikirjoja. Päästän viimeisetkin ilman rippeet ulos keuhkoistani. Ilmakuplat nousevat kieppuen kohti valoa ja rikkoutuvat lopulta veden tyyneen pintaan. Keuhkoni alkavat täyttyä vedestä. Se tuntuu oikeastaan mukavalta, lähes lohdulliselta.

Kun avaan silmäni uudelleen, huomaan olevani yhä veden alla, mutta hengittäväni. Minulla on pyrstö, pitkät viljanvaaleat hiukset ja kidukset keuhkojen sijasta. Pyrstöni kiiltää kultaisena pinnalta siivilöityvässä kelmeässä valossa. Suussani maistuu hieman suolaiselta. Haistan levän, suolaisen merituulen, lahoavat kasvit, ruosteen. Kalat parveilevat yhä ympärilläni. Nyt kuulen niiden laulun selvemmin. Ne laulavat kauniissa kuorossa ympärilläni. Kuulen aaltojen lyövän kohisten rannan harmaisiin kiviin ja olen onnellinen.