Pohjalla

Saara Soukola
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Minä makaan järven pohjassa levien keskellä, raskaana kuin ankkuri. Ehkä minulla on metallinen selkäranka, joka painaa minua pohjaan, tai sitten se on vain vesi, joka täyttää keuhkoni. Vesi maistuu raikkaalta, happi sen seassa tuntuu kitalaessa. Parin metrin päässä aurinko osuu veden pintaan. Ympärillä on vihreää ja viileää. Silmiä ei kirvele ja kaikki näyttää kirkkaalta, voisin laskea edessäni kieppuvan kalan suomut. Pohjassa olevat kasvit heiluvat virtauksen mukana, silittävät poskea ja kylkeä. Minä pysyn aloillani eivätkä kalat huomaa minua. Voisin napata niistä yhden, taittaa siltä niskat nurin ja sitten päästää sen menemään, katsoa kun se ajelehtii pinnalle vatsa ylöspäin. Mutta nyt en halua. Nyt haluan vain olla paikallani ja katsoa, kasvavatko minulle evät, jos leikin tarpeeksi kauan hengittäväni kiduksilla. Tai juurtuvatko levät vatsani päälle, jos makaan hievahtamatta tarpeeksi kauan. Tulisiko minusta yhtä järven kanssa, jos vain olisin?
Kalat säikähtävät ja pyörähtävät parvena kauemmas minusta. Vesi liikkuu kylkeäni vasten, joku ui virtausta vastaan. Jalkojeni ylitse liukuu sukeltaja, jaloissaan räpylät ja selässä happipullot. Kädessä sillä on harppuuna. Se etsii haikaloja, minä tiedän, minä näen kuinka sen silmät välkkyvät joka suuntaan maskin takana. Se jatkaa matkaa, vesi pyyhki jalkojani räpylöiden liikkeiden tahdissa, minä kuvittelen niiden päälle kevyen silkkihuivin. Kerran sen räpylän kärki hipaisee säärtäni, mutta ei se huomaa, miksi huomaisi.
Kalat katsovat kauempaa, odottavat että sukeltaja pääsee tarpeeksi kauas ja palaavat sitten luokseni. Ne luulevat hiuksiani leviksi, piiloutuvat sinne, kurkkivat niiden alta kuin korallien onkaloista. Vedän vettä sisääni, se tuntuu paremmalta kuin ilma. Minun pitäisi tukehtua, minun pitäisi olla kuollut jo, mutta minä en ole, minä olen enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin.
Karhulla on pehmeät askeleet. Se näkee kalat jo kaukaa, hidastaa vauhtia ja lopulta jähmettyy muutaman metrin päähän. Se on nälkäinen, mutta jaksaa odottaa kunnes kalat tulevat tarpeeksi lähelle. Minusta se on jotenkin suloinen, vaikka se kalan kiinni saadessaan syö sen ahmien ja kokonaisena, ei edes sylkäise ruotoja sarjakuvamaisesti pois. Se haluaisi tulla viereeni nukkumaan talviuntaan, mutta nyt ei ole talvi, ja jos olisi, järven jääpeite koituisi sen kohtaloksi. Se ei osaa hengittää vedessä, ei se osaa leikkiä hengittävänsä kiduksilla, nytkin se on piilottanut happipullon ja naamarin turkkinsa alle. Mutta talvella ilma loppuisi sen nukkuessa, ehkä se heräisi tukahduttavaan tunteeseen, ehkä se vain nukkuisi pois. Jonain talvena se ui jään alle ja käy nukkumaan, mutta vielä ei ole sen aika.
Minä suljen silmäni, mutta en nuku, en nyt. Etäisesti kuulen kun karhu tallustaa pois. Havahdun ajatuksistani, kun pieni pallo laskeutuu käteni viereen. Poimin kirkkaan punaisen pallon käteeni, pinnalle muodostuu vielä väreitä siihen mihin se oli pudonnut. Hiljaisuus rikkoutuu kun joku hyppää veteen. Nuori poika etsii palloa, haroo järven pohjaa silmillään. Pojalla on siniset uimalasit. Minä ojennan palloa poikaa kohden, hän näyttää ensin hämmästyneeltä, mutta hymyilee sitten ja ottaa pallon. Ehkä hänkin ajattelee myöhemmin nähneensä unta, eihän kukaan minua todeksi uskoisi.
Tai ehkä havahduin askeliin, ehkä akvaariopäinen mies ja poika olivat täällä samaan aikaan, ehkä eivät ollenkaan. Mies kävelee kohti minua, sillä on puku päällä, kravatti kaulassa ja kulhon muotoinen akvaario päässä. Kultakala nukkuu sen korvan juuressa, kiehnää kaulaa vasten. Akvaariopäisellä miehellä ei ole kasvoja, mutta ne ovat silti hyvin kauniit. Akvaariopäinen mies kävelee kohti ja asettuu viereen makaamaan. Minä hymyilen ja katson ylhäällä väreilevää pintaa, kahden on joskus hyvä olla. Miehen vaatteet ovat kuivat, hiha tuntuu oudolta kättä vasten. Akvaariopäinen mies puristaa kättä kuin hyvästiksi ja kun minä käännyn katsomaan, ei hän ole enää siinä. Joku tuli ja vei hänet pois, joku tuli ja varasti hänet mukaansa, joku tuli ja jätti minulle vain vaatteet muistoksi. Vain vaatteet lojuvat levien keskellä, eivätkä ne vieläkään suostu kastumaan. Kultakala ui pois akvaariosta, harhailee poispäin minusta, edes se ei tahdo jäädä. Kohta se kelluu kuolleena pinnalla, typerä, olisi jäänyt luokseni.
Minun silmistäni nousee kuplia, ilma saa näkökentän sumenemaan. Minä kai itken, mistä minä tietäisin, täällä kaikki on niin nurinkurista. Suljen silmät nukkuakseni, ehkä seuraavaksi herään jossain muualla, ehkä olen joku toinen. Järvi peittyy hämärään, pimeässä joku vaihtaa lavasteet ja kun avaan silmäni, olen kaukana täältä.