Kokoelman helmi

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Kiiltäviä kuolleita silmiä, lasisia. Aukinaisia nokkia, kuin ne haukkoisivat vielä henkeä, jota niiden kuollut ruumis ei enää tarvinnut. Törröttäviä sulkia. Kuoleman haju täytti huoneen lattiasta kattoon; tämän pimeän huoneen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä. Hyllyillä kiiltäviä kuolleita silmiä, täytettyjä lintuja. Ne tuijottivat sokeasti kaikki samaan pisteeseen, huoneen keskellä olevaan työpöytään. Työpöydällä makasi pieni lintu, kuollut. Jälleen uusi uhri.
Huoneeseen astui mies. Hän oli tohtorinomainen pitkässä valkoisessa takissaan ja pyöreissä silmälaseissaan. Hän oli pitkä ja hänen kumihanskojen peittämät sormensa olivat ohuet ja hienovaraiset, kun ne tutkivat lintua, silittivät kuolleita sulkia, vaikka muovin peittämät sormenpäät eivät tunteneet niiden pehmeyttä. Sitten mies otti pöydältä kirurgin veitsen, painoi sen vasten linnun ihoa ja veti. Oli aika käydä työhön. Täytetyt linnut tuijottivat tyhjästi hyllyiltä.

Mies tunnettiin Professorina, ei hänestä muuta nimitystä käytetty. Hän asui suuressa talossa, aivan pienen kylän ulkopuolella. Kyläläiset eivät välttämättä juuri pitäneet Professorista, mutta he eivät häirinneet häntä ja vastineeksi Professori ei häirinnyt heitä, paitsi joka kuukauteen ajoittuvilla kauppareissuillaan. Huhu kiersi kylässä Professorin oikeasta ammatista. Se, että hän oli Professori oli varmaa, mutta minkä laadun, kukaan ei tiennyt. Joskus Professori nähtiin kulkevan kylän laidalla kasvavassa metsässä. Hänellä oli aina katse suunnattuna taivaisiin ja hän mumisi itsekseen. Mikäli hän törmäsi metsästäjään, hän tervehti ja hymyili, koko ajan tuijottaen metsästäjän pyssyä outo kiilto silmissään. Epäiltiin miehen yrittävän pyydystää enkeleitä. Se osui lähelle vaan ei aivan. Professori oli lintujenkeräilijä. Täytetyt linnut olivat hänen intohimonsa. Hän oli muuttanut tähän kylään kolme vuotta sitten, kuullessaan että täällä oli lintulajeja, jota muualla tuskin näki.
Professori ei ollut julma mies, ei. Hän oli vain keräilijä.

Eräänä päivänä oli Professorin jälleen aika lähteä kylään ostamaan ruokatarvikkeita, lastuvillaa ja rautalankaa eläinten täyttöä varten. Kylään saapuessaan hän huomasi männyn juurella aivan kylän laidalla alttarin. Alttari oli pikimusta ja sen eteen oli asetettu kukkasia, ruokaa ja mustia koruja. Se ei ollut ollut siinä viimeksi kun Professori oli käynyt. Liekö uusi jumala asettunut kylään? Professori mietteissään kysyi asiasta kylän sepältä.
”Alttariko?” seppä kysyi. ”Se on rakennettu Kuoleman sanansaattajalle. Metsässä on nähty korppi.”
Tämän kuulleessaan Professorin silmät kirkastuivat. Korppi häneltä puuttui kokoelmistaan. Korpit olivat harvinaisia, ja se että yksi osui hänen lähimetsäänsä, oli onnenpotku jos jokin. Seppä huomasi myös oudon kiillon Professorin silmissä ja sanoi huolestuneena, mutta kohteliaasti:
”Muistakaa Professori, että korppia ei saa satuttaa. Jos sen tekee se tuo kuolemaa uhrilleen ja kaikille sen läheisille.”
”Satuttaa?” Professori kysyi teeskennellyn hajamielisesti. ”Ei, enhän minä toki, en minä sitä satuta. Tahdon vain nähdä sen.”
’Ja tehdä siitä kuolemattoman.’

Seuraavana päivänä Professori suuntasi metsään vakaana tarkoituksenaan löytää lintu ja saada se omakseen. Ei ehtinyt mies kauaa kävellä kun metsässä kaikui korpin uhitteleva kutsuhuuto, kuin kutsuen Professoria luokseen, yrittämään haastaa mahtavan linnun, metsän kuninkaan, itsensä Kuoleman alaisen.
Professori ei vaikuttunut kutsusta vaan vain latasi pyssynsä ja lähti matkaan. Hän juoksi eteenpäin, koko ajan kuulostellen, mutta lintua ei näkynyt. Hän kuuli vain sen ilkkuvat pilkanhuudot, mutta itse lintu pysyi puiden suojassa. Lopulta tuli pimeä metsään. Aurinko katosi puiden taa, eikä eteensä nähnyt, joten miehen oli pakko luovuttaa ja palata kotiinsa, korpin pilkkahuudot korvissaan soiden.

Professori yritti uudestaan seuraavana päivänä. Hän tiesi että korpit pitivät kiiltävistä esineistä, joten hän kokosi kasaan kaikki korut mitkä talostaan löysi. Ne hän jätti aukiolle, ja itse siirtyi puskaan odottamaan. Ja hän odotti, odotti ja odotti. Mutta Professorin pää alkoi hiljalleen nuokkua, sillä hän oli koko yön pysynyt hereillä kultakoruja etsien, ja pian mies nukahtikin. Hän heräsi korpin rääkäisyyn.
Professori pomppasi pystyyn ja juoksi aukiolle, mutta kaikki hänen kultaesineensä olivat kadonneet, ja tilalle oli jätetty vain yksi pitkä musta sulka. Professori poimi sen ylös, ja itsekseen kiroten suuntasi kotiin.

Kuollut peura lysähti aukiolle. Professori otti taskustaan veitsen ja avasi sen vatsan. Vielä lämmin veri virtasi maahan.
”Tiedän, mitä sinä haluat,” Professori mumisi, kun hän tottunein sormin kaivoi peuran sisälmyksiä esiin. ”Joten tule hakemaan.”
Professori otti käsistään veriset muovihanskat ja heitti ne aukiolle kuolleen peuran viereen. Sitten hän siirtyi puskaan ja odotti. Korppi varmasti aisti vaaran, se ei ollut tyhmä, mutta se myös haistoi veren viekoittelevan vahvan tuoksun. Eikä se pian enää voinut vastustaa kiusausta. Korppi laskeutui puista alas ruumiin päälle ja ryhtyi repimään sitä kappaleiksi, ahnaasti se raastoi lihaa irti luista, nokki silmät puhki, ja veri virtasi vapaana ruohikolle, maalaten sen mustaksi.
PAM!
Lintu käänsi katseensa Professoriin, ja tuijotti tätä hämillään hetken ennen kuin sen silmät lasittuivat ja se lysähti maahan hengettöminä. Professori pisti aseensa syrjään ja kiiruhti kuolleen linnun luo yli tahmean ruohomaton. Hän nosti suuren linnun käsivarsilleen, ja kuiskasi sille rauhoittavasti:
”Älä huoli, en satuta sinua, teen sinusta ikuisen.”
Sitten Professori pinkaisi juoksuun, ja vain muutama musta sulka jäi aukiolle muistuttamaan korpin olemassaolosta. Hiljalleen ne hukkuivat peuran vereen ja sulivat pois.

Professori asetti korpin pöydälle. Tyhjät lasisilmät hyllyiltä tervehtivät uutta tulokasta. Koko keho innostuksesta täristen Professori veti valkoisen takkinsa ylleen ja kumihanskat käteensä. Hän nappasi veitsen pöydältä, hengitti muutaman kerran syvään sisään, rauhoitellen itseään ja kävi työhön.
Hän asetti veitsen terän korpin rintalastan päälle ja viilsi. Nylkeminen oli tottuneelle suhteellisen helppoa, mutta se oli hidasta, varovaista puuhaa. Professori katkaisi jalat polven kohdalta, ja kaapi ne tyhjäksi. Hän nylki pään nokkaan asti, ja katkaisi sen kirurgisella tarkkuudella kallon takaa. Oli ehdottoman tärkeää että yhtään lihaa tai aivoja ei jäänyt linnun sisälle. Professori otti käteensä pinsetit, työnsi ne kallon sisään, inhottavan vetisen äänen säestyksellä ja kaapi harmahtavan massan ulos. Samalla hän myös valutti silmät ulos kuopistaan. Professori jätti hetkeksi tyhjennetyn korpin ruhon ja siirtyi kapimaan rasvaa irti nahasta. Pesemisen ja kuivattamisen jälkeen se olisi valmis.
Professori avasi kaapin ja kaivoi esiin täyttämistarvikkeensa. Ensin tuhkaa ja tervaa sisäelimiin, että ne pysyisivät kunnossa. Sitten itse täyttämistä. Professori itse suosi lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli kulunut jo tunteja, mutta Professorista se oli vain minuutteja, niin paljon hän nautti täyttämisen antamasta haasteesta. Hiki oli liimannut muovihanskat kiinni Professorin käteen. Hän otti esiin rautalankaa ja pujotti sen kyynärluusta sisään, ja siitä olkaluuhun kiinni, näin siipi pysyisi paikallaan. Jalkalanka sääriluuhun kiinni, noin! Sitten vielä kaulalanka päähän. Kaulalanka piti tukea hyvin, muuten pää putoaisi paikoiltaan.
Professori kääntyi katsomaan, joko nahka olisi jo kuivunut. Sen takaisin paikalleen saaminen oli varovaista puuhaa, päästä alkaen se vedettiin lihasten ja luiden päälle, sitten lintu muotoiltiin asentoon ja vatsa ommeltiin umpeen, varovaisesti, ettei nahasta tulisi liian tiukkaa tai ettei se repäisi mistään kohtaa. Onneksi näin tuore nahka oli vielä tarpeeksi joustavaa. Vanha nahka, Professori naksautti kieltään paheksuvasti pelkästä ajatuksesta. Vanha nahka oli liian sitkeää, siitä ei saanut hyvää täytettyä lintua. Professori otti kaksi kappaletta lasisia silmiä ja asetti ne linnun tyhjinä ammottaviin silmäaukkoihin.
Sitten hän sitoi rautalangat kiinni nahkaan, mikä osallaan auttaisi lintua pysymään muodossaan ja asetti sen jalustalle. Nyt sen piti enää kuivaa muutaman viikon ajan, ja se olisi täydellinen. Professori katsoi työtään ylpeänä. Täytetyn korpin sulat kiilsivät valossa sinertävän mustina, tyhjät lasiset silmät olivat yllättävän elävät. Vaivoin professori nosti täytetyn korpin hyllylle, muiden tovereidensa joukkoon. Täytettyjen lintujen keskeltä korppi erottui selvästi koollaan ja mustuudellaan, kokoelman helmi.
Professori haukotteli. Hän ei ollut tajunnut kuinka väsynyt oli ennen kuin korppi oli paikoillaan. Hän päätti siivota tarvikkeet myöhemmin, ne pysyisivät paikallaan kyllä huomiseen. Professori hoippui huoneesta ulos kuin humalainen, sammuttaen valot ja lukiten ovet perässään.
Täytetyt linnut jäivät pimeyteen, hyllyilleen seisomaan. Korpin lasiset silmät kiiluivat näkymättömässä valossa.

Oli aamu. Professori avasi lintuhuoneen oven ja astui sisään pimeään huoneeseen. Hän napsautti valot päälle. Kaikki hänen välineensä, myös veriset käytetyt muovihanskat olivat vielä pöydällä. Professori käveli pöydän luo, ja värähti. Ihan kuin joku, tuijottaisi häntä. Professori katsoi ympärilleen, niin tosiaan hän oli asettanut linnut siten että ne tuijottivat työpöytää, mutta koskaan niiden katse ei ollut häirinnyt häntä.
Professori otti lastuvillapussin pöydältä ja siirtyi viemään sitä kaappiin. Hän vilkaisi lintuja ja ne tuijottivat häntä yhä. Kiiltäviä eläviä silmiä, lasisia. Ja kun Professori katseli, linnut levittivät siipensä ja ilma täyttyi sulista, ja kahleistaan irrottautuvista linnuista. Linnut nousivat jalustoiltaan ja käänsivät älykkäät elävät lasiset silmänsä Professoriin. Professori perääntyi kauhuissaan ovelle, mutta se ei auennut. Ja linnut lähestyivät.
Professorin näkökenttä peittyi sulkiin.
Hän heräsi työpöydältään, ja jokin painoi hänen rintaansa. Mies kohotti katsettaan ja tuijotti suoraan korpin lasisiin silmiin. Korppi käänsi päätään ikään kuin kummastellen. Professori rimpuili päästäkseen ylös, mutta turhaan. Korpin silmät kiiluivat, kun se painoi nokkansa Professorin rintalastan kohdalle ja viilsi, veitsenterävä nokka jätti syvän haavan. Sitten korppi alkoi vetää ihoa irti, nylkemään miestä. Korppi katkaisi Professorin jalat polven kohdalta ja kaapi ne tyhjäksi syöden kaiken ylimääräisen. Sitten korppi nylki Professorin pään, katkaisi sen kaulasta ja inhottavan vetisen äänen säestyksellä työnsi nokkansa aivomassaan. Samalla hän nokkaisi Professorin silmämunat ja valutti ne alas kurkustaan.
Tämän kaiken Professori tunsi etäisesti. Hänen olisi pitänyt olla kuollut kaiken järjen mukaan, mutta jokin, kenties itse Kuolema piti hänet elossa.
Korppi oli siirtynyt lattialle kaapimaan rasvaa irti Professorin nahasta, ja hiljaa mielessään Professori tunnusti korpin olevan taitava ihmisen täyttäjä. Korppi otti nokkaansa tervan ja tuhkan sekoitusta ja pisti sitä Professorin sisäelimiin paitsi sydämen se nappasi irti ja jätti pöydälle. Sitten korppi ryhtyi täyttämään, lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli varmasti kulunut jo tunteja, mutta Professori ei tuntenut aikaa, eikä tuskaa.
Korppi otti rautalankaa ja pisti sen kyynärluusta sisään ja olkaluuhun kiinni, etteivät Professorin kädet putoaisi. Jalkalanka meni sääriluuhun kiinni ja kaulalanka päätä tukemaan.
Korppi kääntyi katsomaan, josko Professorin nahka olisi jo kuivunut. Nahkan laittaminen oli varovaista puuhaa, mutta silti korppi onnistui pelkällä nokalla, ensin pään yli ja siitä lihasten ja luiden yli. Kätevästi korppi nappasi neulan nokkaansa ja ompeli Professorin vatsan umpeen.
Korppi kiinnitti rautalangat ihoon kiinni, ja asetti Professorin alustalle. Sitten se nappasi suuhunsa kaksi suurta mustaa lasisilmää, ja työnsi ne Professorin tyhjinä ammottaviin silmäkuoppiin.
Professori huomasi seisovansa alustalla, täysin alastomana, kiiltävät elävät silmät, lasiset. Korppi katseli häntä hetken, ja rääkäisi ennen kuin kohosi siivilleen ja poistui huoneesta siihen suuntaan mihin kaikki muutkin linnut olivat kadonneet. Professori jäi yksin seisomaan huoneeseen, alustaansa kahlittuna, toinen täytetty käsi pidellen omaa sydäntään, toisen käden sormet sinertävän mustan sulan ympärille puristettuina..
Kokoelman helmi.