Nea Lehtinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa
Peräännyin keittiön nurkkaan, mahdollisimman kauas eteisestä ja ulko-ovesta. Keittiöön johti eteisestä pelkkä oviaukko, minulla ei ollut mahdollisuutta läimäistä ovea kiinni ja teljetä sitä jotenkin. Saatoin vain tuijottaa, pelon huuto juuttui kurkkuuni.
Tiesin isän olevan lähellä, hän oli vasta mennyt olohuoneeseen, joka oli toisella puolella eteistä. Hän kuulisi, jos huutaisin, ja tulisi apuun, karkottaisin tuon… tuon jonkin.
Tuo jokin oli ihmisen muotoinen, mutta kokonaan musta, kasvoja tai yksityiskohtia ei voinut selvästi erottaa. Se oli vain ikään kuin mies, joka oli musta – ei ihonväriltään, vaan kuin paperille väritetty hahmo. Kuin paperille piirretty musta siluetti olisi äkkiä aineellistunut kolmiulotteiseksi ihmiseksi ja tullut ovesta sisään. Nyt se seisoi eteisessä ja käveli minua kohti. Minä tärisin nurkassani ja tuijotin sitä, pelkäsin niin, etten voinut muuta. En kyennyt huutamaan isääni, vaikka olisin halunnut. Jotenkin tiesin, että kun isä tulisi paikalle, en olisi enää yksin ja tuo musta olento katoaisi savuna ilmaan. Se ei antaisi isän nähdä itseään, ja olisi poissa. Minun ei enää tarvitsisi pelätä.
Mutta ongelma oli siinä, etten voinut huutaa. En voinut kuin perääntyä keittiön kaappeja vasten. Käteni ottivat tukea työtasosta. Veitsiä oli telineessä aivan takanani, mutta en koskenut niihin. Olin varma, ettei niistä olisi hyötyä tuota olentoa vastaan.
Heräsin. Tuijotin tyhjää kattoa, jota yövalaisimen lämmin, kellertävä valo kosketteli. Talo oli hiljainen, oli yö. Katsahdin herätyskelloon pöydälläni – viittä vaille kolme. Huokasin. Taas. Kello oli viittä vaille kolme.
Jo viikon ajan olin herännyt joka aamuyö viittä vaille kolmelta, katsonut kelloa ja tuijottanut sitten kattoa niin kauan, että nukahdin. Se alkoi rasittaa, takana oli pitkä päivä ja halusin vain nukkua… eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, miksi heräsin. Yhtäkkiä vain avasin silmäni hämärään ja olin hereillä kuin en olisi koskaan nukkunutkaan. Suussani tosin maistui uni – sellainen tunkkainen, lämmin maku, jonka sylki huuhtelee pois pian heräämisen jälkeen.
Kierähdin kyljelleni ja huokasin uudelleen. Huomenna saisi nukkua aamulla, koska nyt oli lauantai – tai siis, tänä aamuna saisi nukkua, tänään oli sunnuntai – mutta silti olisin mieluusti vain sulkenut silmäni ja nukahtanut uudelleen.
Tämä yö oli erilainen. Yleensä nukahdin ennen puoli neljää uudelleen, katsoin viimeisen kerran kelloa joskus kahtakymmentä yli kolme, mutta nyt en saanut nukutuksi, en millään. Pyörin ympyrää ja katselin, miten valo hitaasti lisääntyi verhojen raossa. Suljin silmäni ja koetin laskea hitaasti hengenvetojen tahdissa. Lopetin, kun pääsin kolmeensataan ja turhauduin lopullisesti. Kun kerran oli viikonloppu, niin oli ihan turha enää vain lojua unettomana kuumassa huoneessa. Nousin ylös ja ajattelin, että voisin juoda jotakin, ehkä lukea hetken.
Kävelin pois huoneestani pimeään aulatilaan ja lähdin portaita alas sytytettyäni valon. Vanhempani eivät olleet kotona, he olivat äitini serkun häissä. Minä olin tullut viikonlopuksi kotiin, vaikka he eivät siellä olleetkaan. Olin siis yksin hiljaisessa talossa keväisenä aamuyönä. Mikäs sen mukavampaa.
Inhosin olla yksin hiljaisuudessa. Minusta tuntui aina – oli tuntunut pikkutytöstä asti – että joku oli aivan selkäni takana, kun olin yksin ja oli hiljaista. Kiinni takaraivossani niin, että kun käännyin, en nähnyt mitään. Se oli ilkeä tunne, ja vaikka kuinka hoin olevani kotona, olin silti aivan paniikissa. Kotona, olet kotona. Varmaankin yksi niistä harvoista paikoista, missä ei todellakaan tarvitse pelätä. Olen kotona. Ovi oli lukossa, kukaan ei olisi voinut tulla sisälle. Hoin tuota mantraa itselleni, ja se sai minut pelkäämään kaiken aikaa vain enemmän. Pelkäsin jokaista ääntä, jonka aiheutin, koska se joku siellä jossain voisi kuulla sen ja huomata, että olen hereillä ja yksin. Piti pysyä huomaamattomana.
Muistin erinomaisen hyvin yhden tapauksen lapsuudestani. Olin juuri herännyt aamulla, ja tuuli natisutti portaita. Kuulin aivan selvästi, miten joku nousi niitä ylös ja tuli huoneeseeni. Vaikka olin tiennyt tasan tarkkaan, että se oli vain tuuli, en ollut kyennyt huutamaan äitiä luokseni karkottamaan tuon viheliäisen olotilan. Tyydyin makaamaan niin hiljaa kuin mahdollista, kasvot seinää päin, tekeydyin huomaamattomaksi. Jos se joku, joka käveli huoneessani, olisi huomannut minun olevan hereillä, jotain olisi taatusti tapahtunut. En muistanut, miten pääsin tilanteesta, mutta itse tilanteen tunnelman muistin liiankin hyvin.
Menin keittiöön ja otin lasillisen vettä. Join sitä tiskialtaan vieressä, kun satuin vilkaisemaan sivulleni, eteiseen. Pelko ei jättänyt rauhaan, se sai minut säikyksi ja pälyilemään tuon tuosta ympärilleni. Nyt pelästyin tosin enemmän kuin koskaan. Ovi oli auki, niin kuin joskus lämpiminä kesäpäivinä, ja oviaukossa seisoi pimeä hahmo. Ihmisen muotoinen, mutta kokonaan musta, kuin siluetti – siluetti, joka oli kolmiulotteinen ja oikeasti musta, yksityiskohdaton. Tuijotin sitä kauhun vallassa ja peräännyin keittiön kauimmaiseen nurkkaan, kaappeja vasten.
Minusta tilanne tuntui kamalan tutulta. Koko se pelko, työtason paino selkääni vasten, käsieni tärinä, se kykenemättömyys muuhun kuin tuijottamiseen. Tajusin, että tuo sama hahmo oli herättänyt minut joka aamuyö viimeisen viikon ajan, muistin, että olin nähnyt tästä unta. Unta, joka oli joka kerta kadonnut mielestäni herätessäni.
Teki mieleni huutaa, vaikka kukaan ei kuulisi, sanoa jotakin, vaikka se olisi turhaa. Kurkkuni oli kuiva, vaikka oli juuri äsken juonut. En saanut ääntä tulemaan. Ja hahmo vain lähestyi, lähestyi piinaavan hitaasti ja varmasti ja minä tiesin, etten voisi muuta kuin odottaa sen pääsevän luokseni. Olin nalkissa keittiön perimmäisessä nurkassa kaappeja vasten. En tiennyt, mitä tuo musta jokin halusi minusta, mutta pelkäsin sitä yhtä kaikki. Seurasin sen jokaista askelta, pelottavan rauhallista ja samaan aikaan jotenkin apean määrätietoista askelta, ja tunsin käsieni tärisevän entistä enemmän. Kylmät väreet ryömivät pitkin selkääni ylös ja alas, kaikki lihakseni olivat aivan jäykät. Puristin työtason reunoja sormillani.
Hahmo pääsi lopulta luokseni ja pysähtyi yhden askeleen päähän. Oli karmeaa huomata, etten voinut erottaa sen kasvojen kohdalta mitään piirteitä, kuin niitä ei olisi edes ollut, vain sileä kasvojen paikka, täysin musta ja sileä. Kuin kivestä tehty, kasvoton patsas. Silti se ikään kuin katseli minua, samalla tavoin kuin minä katselin sitä.
Se astui meitä erottavan askeleen ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut kylmä, niin kuin olin jotenkin olettanut, vaan mukavan lämmin, kuin ihminen. En enää pelännyt, vastasin sen halaukseen ja nojasin lämpimään, mukavaan olemukseen tuntien olevani turvassa – vastoin kaikkia oletuksia tuntui siltä, että mikään maailman mahti ei voisi pelottaa minua nyt. Hahmo silitti hiuksiani, minä suljin silmäni.
Heräsin. Oli aamu, verhojen raosta paistoi aurinko. Katto oli korkealla yläpuolellani – minä makasin keittiön lattialla, perimmäisessä nurkassa, ja mietin, miten olin sinne päätynyt. Näin puolityhjän vesilasin tiskipöydällä ja olin muistavinani jotakin. Se vain oli liian hullua ollakseen totta – olin kai vain juonut vettä ja sitten nukahtanut hakiessani kaapista jotakin.
Hassulta tuntui vain se, että takanani olevat kaapit olivat astiakaappeja, ja niissä oli enimmäkseen vesilaseja ja mukeja sekä viinilasikokoelma. En minä niitä olisi tarvinnut – minullahan oli ollut jo lasi. Nousin seisomaan ja tajusin, että ulko-ovi oli auki.
Vaikka olin niin lukinnut sen illalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti