Tule tutustumaan kirjoittajalukioon ja opistoon

Kevät ja hakuaika kirjoittajalukioon lähestyy. Vierailijoita on käynyt tähän mennessä kiitettävästi. Opistoonhan voi tutustua etukäteen melkein milloin vain. Soitto etukäteen, niin lupaamme järjestää aikaa ja esitellä paikkoja ja opistoa. Meille olisi mieluisaa jos myös vanhemmat pääsisivät mukaan tutustumiskierrokselle.

Keväällä alkaa myös nykyisten ykkösten tutorkoulutus. He toimivat jatkossa tulevien opiskelijoiden tukena ja turvana. Todennäköisesti he jatkossa myös kirjoittelevat tähän blogiin ajatuksiaan ja mietteitään.

Reiässä

Laura Nipuli
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Se lähestyi häntä hieman haparoiden. Neela voihkaisi ja painoi tottuneesti hennon vartalonsa vasten loukon kulunutta seinämää. Adrenaliini virtasi naisen suonissa. Hän odotti. Se oli aina kaikkein pahinta, kaikkein kiduttavinta. Odotus. Epävarmuus.
Paksu, metallinen avain työntyi lukkopesään rikkoen hiljaisuuden. Kitisevä ääni oli korville lähes sietämätön. Nirrrks. Kääntyessään se päästi hiljaisen naksahduksen. Neela pidätti hengitystään ja veti vatsansa sisään. Aika tuntui ikuisuudelta. Hän seurasi katseellaan, kuinka ruosteenruskea varsi lipui hitaasti hänen ohitseen.
Hiljaa huokaisten Neela antoi itsensä rentoutua. Hänen jalkansa tärisivät hienoisesti ja hän otti muutaman varovaisen askeleen kohti avaimenreikää. Ei ketään, ainoastaan viileä tuulenvire, joka sai hänet hytisemään puhaltaessaan taloa kohti järven suunnalta. Neela istuutui kovalle pinnalle, risti jalkansa ja tuijotti ulos. Edes se ainoa näkymä, joka hänelle näinä päivinä avautui, ei tuonut hänelle lohtua.
Neela muisti elävästi hetken, jolloin hän tuli kiskaistuksi avaimenreikään. Kirjaimellisesti kiskaistuksi. Kuin joku olisi ensin vetänyt nopeasti maton hänen jalkojensa alta, upottanut koukun hänen ihonsa läpi ja ripustanut sen hänen selkärankaansa. Puistatus kulki naisen kehon läpi kun hän vain ajattelikin kokemaansa kipua. Yksi nykäisy, ja hän heräsi kerälle käpertyneenä pienestä avaimenreiästä. Peloissaan, ymmällään. Yksin.
Antaessaan ajatustensa vaeltaa Neelan silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin. Astraalimatkat. Kehostaan irti leijuminen, taivaallisen kevyt olo. Kuin olisi liikkunut vaaleanpunaisella pilvenhattaralla läpi pintojen. Ne olivat aluksi olleet pelkkiä kokeiluja. Hauskanpitoa tavallisen arjen keskellä öisin, kun kukaan ei ollut näkemässä. Katumuksen aallot kuohuivat hiljakseen hänen sisällään. Henkimaailmaan sekaantuminen oli väärin, Neela ajatteli. Väärin. Väärin.
Hänen henkiparkansa oli harhaillut hyvin pitkällä, kenties jossain päin Etelä-Amerikkaa. Raja oli selvästi ylitetty. Hänen sieluaan ja ruumistaan yhdistänyt ohut hopealanka oli näyttänyt entistä hauraammalta, mutta hän oli silti jatkanut. Sentti sentiltä se oli venynyt äärimmilleen. Naps. Neela saattoi edelleen kuvitella sen onton tyhjyyden tunteen, joka täytti hänen mielensä langan antaessa periksi. Hänen astraaliprojektionsa ei ollut näyttänyt enää edes entiseltä kalpealta varjolta ruumiistaan. Se oli vahvistunut pelottavan voimakkaasti.
Hänelle oli tullut kiire palata takaisin. Kiitäessään halki ilman hän oli ollut vain muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, lähestulkoon aistien kaiken jalkapohjiensa alla.
Kuivan heinän, joka niitä olisi kutittanut jos hän olisi ollut kiinteä. Hiekan, joka olisi pyyhkäistessään hänen alitseen tuntunut karkealta. Meret, joiden korkeat aallot paiskoivat hänen yläruumiinsa lävitse, mutta jonka suolaisen maun hän saattoi melkein maistaa.
Joku oli ryöstänyt hänen ruumiinsa. Hänen sielunsa ei ollut tavoittanut katkaistua yhteyttä ajoissa. Osa hänen muistikuvistaan oli harmaita, juuri ja juuri nähtävissä. Kiire, kipu, kiskaisu.
Löytäessään itsensä hän oli kuvitellut olevansa yhä astraalimuodossaan, ainoastaan henki tuntematta mitään. Mutta hänen sydämensä oli lyönyt kerran, toisen, kolmannen. Hänen keuhkonsa olivat vaatineet happea henkäisy henkäisyltä enemmän. Hänen selkäänsä oli särkenyt lukkopesän kovalla pinnalla vietettyjen tuntien jälkeen. Hän oli miniatyyriklooni omasta itsestään.
Terävä kolahdus keskeytti Neelan ajatusten virran. Hän säpsähti ja hypähti vaistomaisesti ylös painautuen jälleen seinää vasten. Ovi aukesi naristen sisältäpäin taloa. Ei avainta. Neela pyöräytti silmiään päivitellessään mielessään sitä, kuinka hänestä oli tullut niin vainoharhainen. Ollessaan vankina avaimenreiässä hänen vaistonsa olivat vahvistuneet, mutta hän oli menettänyt ajantajunsa täysin. Hän ei ollut syönyt, hän ei ollut juonut. Kaikki hänen fyysiset tarpeensa tuntuivat menettäneen merkityksensä.
Enää ainoastaan alati uhkaava avain oli ainoa asia, joka tarkoitti mitään. Sitä oli pakoiltava. Hän oli jatkuvassa valmiustilassa varuillaan kaikesta. Neela ei tiennyt oliko kyse elämästä vai kuolemasta. Mitä tapahtuisi, jos avain jonakin hetkenä painaisi hänet mukanaan syvälle lukkopesään? Musertaisi hänen luunsa, lävistäisi hänen vatsansa kuin tylppä peitsi?
Tunnista toiseen ja päivästä päivään hän eli alituisessa epätietoisuudessa. Jos hän ei herännyt ovea lähestyviin raskaisiin askeliin, häntä värisyttivät oikukkaat luonnonolot. Neela ei edelleenkään kärsinyt nälästä tai janosta, vaikka kaihoten ajatteli sitä, miltä tuntuisi jälleen maistaa. Ruosteen haju leijaili hänen sieraimissaan jatkuvana, ja ainoa mitä hän enää tunsi ohuella ihollaan, oli kylmä ja metallinen kosketus.

Hakemisesta

Maaliskuu herätti linnut laulamaan

Kirjoittajalukion erillishaku alkaa 1.4. yhteishaun päätyttyä  ja jatkuu kesäkuulle 15.6. asti. Voit katsoa hakuohjeita netissä  www.kirjoittajalukio.fi. Sieltä löydät myös sähköisen hakulomakkeen. Täytä lomake viimeisilla numeroillasi ja kirjoita tai todennäköisesti  "leikkaa ja liimaa" teksturilla tehty näyteteksti sille varattuun kenttään. Kenttä venyy kyllä, älä pelkää laittaa sinne pidempääkin tekstiä. Tekstin ei tarvitse olla hirveän pitkä noin 4-6 sivua maksimissaan.

Todistuksen ja näytetekstin perusteella kutsumme sinut haastatteluun Orivedelle toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa tekstiviestillä. Haastattelun jälkeen tai samalla voit ihmetellä  ja kuulostella opistoa  ja katsella kampusaluetta ja paikkoja.

Mitä minä tänään koulussa opin

Lue ja ihmettele oppilaiden tarinoita ja kertomuksia ... Julkaisuja tulee sitä mukaan kuin saamme luvan kirjoittajilta

Maailmanloppu

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden maailman loppu. Yksi ihminen kuolee ja hänen maailmansa loppuu, mutta hänen lähimmäistensä elämät jatkuvat, ainakin toivottavasti. Yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tällä kertaa kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen loppu, maailmanloppu.
Heräsimme tähän päivään aivan kuin jokaiseen muuhunkin päivään. Väsyneinä, peitot kietoutuneina kahden ruumin ympärille, ahtaassa huoneessa.
Minä onnistun nousemaan ensin, ja Takia jää vielä sänkyyn makaamaan, itsepäisenä, silmät kiinni, niin kuin aina. Takian sinertävän mustat hiukset piilottavat tytön kasvot minulta. Laiha ruumis makaa puoliksi peittojen alla ja loput siitä on täysin kananlihalla.
“Takia,” marisen. “Koulu alkaa kohta, on aika nousta ylös.”
“Juu, juu,” Takia mumisee. Hiljaa laiha ruumis alkaa liikkua, ja loputkin peitosta vierähtää alas. Minä olen jo melkein pukeutunut. Vedän vain karhean valkoisen paidan pääni yli ja olen valmis. Takia on huomattavasti hitaampi, mutta olen tottunut siihen, ja siksi en hoputa häntä vaan asetan herätyskellon soimaan aikaisemmin, kun menemme illalla nukkumaan. Olen tuntenut Takian nyt kolme vuotta, ja hän on minulle rakkain tyttö maailmassa. Hän on ollut täällä kauemmin kuin minä, viisi vuotta. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, hän oli vastassa, hiljainen laiha tyttö. Itse asiassa hän ei ole kolmeen vuoteen muuttunut yhtään, paitsi että syvällä sisimmässään hän on kovaääninen, ärsyttävä ja ihana ihminen. Sen selville saaminen kesti minulta kauan. Muistaakseni meni lähes vuosi ennen kuin sain hänet nauramaan. Nykyään hän nauraa joka päivä, yleensä aina minulle, mutta se ei haittaa minua, sillä tiedän että hän ei tarkoita sillä pahaa. Hän on minulle rakas ja minäkin olen hänelle.
Minut tuotiin tänne kolme vuotta sitten, koska vanhemmat luulivat että se tekisi minulle hyvää. Että vaihtelu tekisi minulle hyvää. Vanhemmat luulivat että tarvitsin aikaa olla erossa ystävistäni. En tunne heitä enää, en kaipaa heitä enää. Minulla on Takia.
Tämä on sisäoppilaitos. Aivan normaali sisäoppilaitos. Luulisi että täällä olisi jotenkin ongelmaisia ihmisiä, mutta se ei aina ole niin. Minä en ole ongelmainen, en ainakaan luule olevani. Silti olen täällä, koska vanhemmat tahtovat minun olevan täällä. Ja viihdyn täällä, kyse ei ole siitä.
Sisäoppilaitoksessa on vain opittava olemaan välittämättä liikaa niin pärjää. Voi olla kaikkien kaveri, mutta täytyy etäännyttää itsensä kun se alkaa käydä liian henkilökohtaiseksi. Kaikkien paitsi yhden kohdalla onnistuin. Takia, hänen kanssaan minun on pakko olla henkilökohtainen, hän on minun ystäväni. Hänen asioihin minun on tungettava nokkani vaikkei se minulle kuulu.
Hymyilen heikosti. Takia ähisee nurkassa aivan liian tiukkojen housujensa kanssa.
“Myöhästymme kohta,” huomautan kuin ohimennen.
Takia tuhahtaa, muttei vastaa. Hän tietää itsekin että meillä ei ole varaa myöhästyä tunnilta. Täällä ei ole varaa käyttäytyä huonosti. Jos niin tekee, voi joutua pois, eikä useimmilla ole paikkaa mihin mennä. Takialla ei ole. Minulla on, mutta en halua takaisin kotiin. Se ei ole kotini enää. Kotini on täällä. Vaikka tämä onkin koulu, se ei ole koskaan häirinnyt minua.
“No, Amilia, aiotko jäädä siihen haaveilemaan?” Takia kysyy ivallisesti.
Pääni napsahtaa tytön suuntaan. Takia seisoo jo ovella, kädet puuskassa ja alahuultaan imeskellen. Seuraan hänen perässään ulos käytäville.
Sisäoppilaitoksen käytävät ovat kapeat ja puupäällysteiset. Koulumme on vanha, ainakin satoja vuosia. Sen käytävät haisevat aina vanhoilta kirjojen sivuilta, ja pölyä on kaikkialla.
Tänään tunnelma käytävillä on jotenkin erilainen. Kiireinen, vaisu. Me molemmat huomaamme sen, mutta emme sanoneet mitään. Olemme muutenkin jo myöhässä. Jos se olisi tärkeää saisimme kyllä tietää.
Yleensä Takian takia joudumme kiiruhtamaan tunneille ilman aamupalaa, mutta en ole koskaan valittanut sillä se ei kuulunut luonteeseeni.
Meillä oli neiti Heaweria. Neiti Heawer on aina ollut yksi suosikkiopettajistani. Hän opettaa meille historiaa ja toisinaan kieliä jos vanha kielten opettajamme on kipeä. Neiti Heawer on lempeä nainen, nuori, lyhyt ja blondi. Hänen nenällään roikkuu aina silmälasit, ja hän korjaa niiden asentoa lähes koko ajan. Mutta kaikkein parasta neiti Heawerissa on se, että hän aina hymyilee, on tilanne mikä tahansa. Neiti Heawerilla vain sattuu olemaan sangen hermostuttava tuijotus, eikä hän siksi ole kovinkaan monen oppilaan suosiossa, mutta minä pidän hänestä.
Saavumme luokkaan, ja huomaamme heti jonkin olevan vialla, kaikki oppilaat istuvat hermostuneina paikoillaan ja toisinaan vilkuilevat ulos suuresta ikkunasta joka koristaa luokkahuoneemme yhtä seinää. Ilma tuntuu rätisevän laukeamatonta jännitettä. Ilmastointi huutaa kovaa, mutta silti huoneessa on lämmin, lähes kuuma. Vilkaisen ulos ikkunasta. Se mitä näen, on järkyttävää. Aurinko, meidän aurinkomme, on valtava. Se täyttää lähes koko horisontin oranssinpunaisella loimotuksellaan. Tuijotan sitä ja silmiäni särkee.
“Vain idiootti tuijottaa suoraan aurinkoon,” Takia sihahtaa ja nykäisee minut hihasta luokan peränurkan varjoihin. Hetken aikaa vielä sen jälkeenkin silmissäni välkkyy valkoisia hahmoja.
Mitä oikein on tapahtumassa?
Samassa neiti Heawer astelee luokkaan, käsissään hopeinen tarjotin joka on peitetty liinalla. Hän hymyilee, mutta jokin hänen hymyssään hermostuttaa minua.
“Hyvää huomenta luokka,” hän tervehtii.
Luokka tuntuu heräävän horroksestaan. Aivot automaattikierroksella nousemme ylös ja tervehdimme kovaäänisesti:
“Hyvää huomenta neiti Heawer!”
Neiti Heawer taputtaa käsiään yhteen, aivan niin kuin silloin kun hänellä on jotain hauskaa meille varattuna. Sitten nainen vilkaisee ulos ikkunasta pikaisesti, ja näen kuinka väsynyt hän on.
“No niin lapset, kuten ehkä tiedätte, tai huomaatte maailma loppuu tänään.”
Se on ilmoitus, ei vastalauseita, ei kysymyksiä. Tuijotan taas aurinkoa, suurta ja uhkaavaa. Maailmanloppu, sitäkö se siis on?
Neiti Heawer sulkee korvansa kaikilta valituksilta ja kysymyksiltä. Hän tiesi, että näitä tulee. Kun opettaja on sen sanonut, se on virallista.
“On ehkä joitain ihmisiä,” neiti Heawer korottaa äänensä ja paniikin kakofonia vaimenee. “On ehkä joitain ihmisiä,” hän toistaa tällä kertaa hiljempaa. “Joita pelottaa. Se on ihan ymmärrettävää.” Neiti Heawer vilkaisee aurinkoa. “Me olemme puhuneet tästä toisten opettajien kanssa. Ne jotka pelkäävät maailmanloppua ja eivät tahdo kohdata sitä, heille on pakotie.” Neiti Heawer taputtaa jälleen käsiään yhteen lähes leikkisästi ja kysyy: ”Kuka pelkää kuolemaa?”
Ei vastausta. Luokka tuijottaa hiljaa ymmällään. Tässäkö se nyt on? Meillä kaikilla, olen varma siitä, on haaveita, toiveita, joita emme voi koskaan nyt toteuttaa.
Mikä on tämä ratkaisu, jota neiti Heawer tarjoaa?
Neiti Heawer vetää kumihanskat käteensä ja liinan pois tarjottimen yltä, paljastaen kauniin rivin rokotusneuloja, täynnä kirkkaan vihreää nestettä. Hän ottaa ensimmäisen käteensä ja kysyy herttaisesti:
“Kuka pelkää kuolemaa? Kuka haluaa pakoon?”
Ei vastausta. Miten tuollaiseen kysymykseen voi vastata? Opettaja seisoo luokan edessä ja kysyy, maailmanlopun edessä, että kuka haluaa paeta. Emmekö me kaikki haluaisi paeta? Mutta meidät on kasvatettu rationaaliseen ajatteluun ja tiedämme, että vaikka juoksisi kuinka pitkälle, joitain asioita ei voi paeta, ei ainakaan tätä.
Ilmastointi huutaa kovaa ja neiti Heawer huokaisee. Hän kävelee pitkin luokan käytävää ja pysähtyy ensimmäisen oppilaan eteen. Jotkut katsovat poispäin. Minä ja Takia katsomme kiinnostuneena. Tyttö, jonka edessä neiti Heawer seisoo, itkee. Sitten hän kuiskaa jotain, ja opettajamme nyökkää, ennen kuin työntää piikin tytön lihaan ja ruiskuttaa nesteen tämän sisään. Ei sympaattisia sanoja, ei lohdutusta.
Tyttö huojuu hetken penkillään ennen kuin lysähtää lattialle. Ei tarvitse kokeilla hänen pulssiaan tietääkseen että hän on kuollut. Hän näyttää rauhalliselta, siis jos ei lasketa hänen tyhjiä silmiään, jotka neiti Heawer kumartuu sulkemaan ennen kuin siirtyy seuraavan oppilaan luo. Seuraava ruisku, seuraava uhri. Hiljaisen järkytyksen vallassa katselen kuinka ystäväni, ihmiset jotka olen tuntenut kolme vuotta lysähtävät lattialle, hengettöminä. Tämäkö on se pakokeino?
Neiti Heawer pysähtyy eteeni.
“Amalia,” hän kuiskaa. “On aika mennä.”
Tämäkö on pakokeinoni? Vilkaisen vierelläni seisovaa Takiaa, ja ulkona loimottavaa aurinkoa. Ei.
“Ei.”
“Eikö?” Neiti Heawer kysyy.” Etkö halua pakoon? Etkö halua säästyä kaikelta siltä tuskalta?”
“Sattuuko maailmanloppu?” kysyn hiljaa.
Neiti Heawer tuijottaa minua. Ilmastointi huutaa. Ruisku hänen kädessään, joka on tappanut niin monia luokkatovereitani, näyttää nyt varsin vaarattomalta. Pelokkaan lapsen leikkikalu, ja neiti Heawer on se lapsi.
“Hyvä on,” neiti Heawer sanoo. “Saat katsoa. Ja sinä Takia, varmaan jäät myös.”
Takia nyökkää. Neiti Heawer laskee viimeisen lääkeruiskun pöydälle, riisuu kumihanskansa ja laskee ne sen viereen. Sitten hän huokaisten avaa hiuksena nutturalta ja hoippuu ulos luokasta. Minä ja Takia tuijotamme viimeistä lääkeruiskua.
Sitten Takia purskahtaa nauruun. Nauru kaikuu ontosti tyhjässä luokkahuoneessa. Ilmastointi huutaa. Minä tarraan Takiaa kädestä ja vien hänet ikkunan luo. Se on taas laajentunut. Vain idiootti tuijottaa aurinkoon, mutta nyt ei ole muuta mihin tuijottaa.
Näkökentälläni tanssivat taas valkoiset hahmot kuin luokkatoverieni haamut. Ja minä tuijotan aurinkoa, ja kuulen kuinka Takia hengittää vierelläni ja ilmastointi huutaa kuolleessa luokassa, kuolleessa koulussa. Ja tunnen kuinka Takian käsi puristuu omani ympärille, lohduttavana. Se on viimeinen asia johon tukeudun ennen kuin me, koko meidän maailmamme katoaa valoon.
Kuolema on maailmanloppu, ainakin pieni sellainen, yhden miehen loppu, yhden maailman loppu. Tänään kyseessä oli hiukan suurempi loppu, monen miehen, naisen ja eläimen loppu, maailmanloppu.
Mutta se ei sattunut.

Kun tarpeeksi toivoo

Atte Viheriälä
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa 07.11.2009


Hän sulki hanan ja raapi karhean sängen peittämää poskeaan huomaten oman tyytymättömyytensä kasvoiltaan, jotka näkyivät likaisesta peilistä. Hän päästi lähes huomaamattoman huokauksen ja sylkäisi lavuaariin. Joka puolella lojui sukkia, paitoja ja alusvaatteita, vaikka tilasta löytyi kelvollinen pyykkikorikin. Ennen ahtaasta kylpyhuoneesta poistumista hän vielä kuivasi kätensä ties kuinka kauan pesemättömänä seinällä riippuneeseen käsipyyhkeeseen. Lopulta mies kumosi käsienpesun tarkoituksen ja rykäisi nyrkkiinsä samalla kun avasi ovea toisella.
Eteiseen astui keski-ikäinen uros, päällään laiskat verkkahousut ja harmaa, roikkuva t-paita. Jaloissa ei ollut mitään, paitsi puistattavan näköiset varpaat ja muutama arpeutunut haava. Naamaan oli kerennyt tulla jo liian paljon ryppyjä ja harmaaksi alkavien hiusten raja näytti pakenevan hyvää vauhtia otsasta pois päin. Hymyä ei miehen suupielissä havaittu.
Hän käveli apaattisen oloisesti eteisestä avartuvaan olohuoneeseen, jossa oli pieni sohva, pieni pöytä, pieni tv-taso ja pieni lcd-televisio. Kaikki se olisi voinut näyttää hyvältä, jos siitä olisi pidetty huolta. Imurointi oli unohtunut – ei, ei unohtunut, vaan muuten vain laiminlyöty – täysin muutamalla menneellä viikolla, lattioilla ja tasoilla oli jos jonkinmoista roinaa ja koko tilan väriskeema oli kaiken kaikkiaan ikävystyttävän harmaa. Yksi harvoista piristeistä oli television viereen asetettu rahapuu, joka oli ainut elävä asia kaktuksen jälkeen, jota hän osasi hoitaa, ja lisäksi hän piti vertauskuvista. Seinällä nahkaisen sohvan yläpuolella roikkui huoneen ainut taulu, jonka hän oli itse maalannut ja vanginnut kehyksiin. Se oli se taulu, jota hän itsekin melkein arvosti ja josta hän oli ainakin jossain määrin ylpeä. Mies oli monesti leikillään suunnitellut ruuvaavansa kerrostalon rappuun kyltin, jossa lukisi: ”Taidenäyttely asunnossa no. 8: tilataideteos ”Melankolia”.”
Hän laski rapakuntoon päässeen kehonsa istuma-asentoon sohvalle ja herätti pöydällä olevan kannettavan tietokoneen lepotilasta. Laitteen vieressä oli jostain ravintolasta vohkittu tuhkakuppi, jossa savusi hollille jätetty natsa. Mies otti sen huuliinsa ja puuskutti tupakansavua sieraimistaan samalla selaten 18-tuumaisella näkyvää tekstinkäsittelyohjelmaa, jossa oli auki yksi hänen uusimmista kirjoituksistaan. Hän otti viimeiset, syvät henkoset, tumppasi ja huokaisi ulos suuren savupilven, joka jäi hetkeksi haikeana leijumaan ilmaan. Miestä selvästi ahdisti; kuinka yhden jutun kirjoittaminen loppuun voi olla niin vaikeaa? Ja kuinka sen aloittaminenkin oli ollut niin sietämättömän hankalaa? Hänelle tuli varsin saamaton olo – tai oikeastaan se on ollut hänellä jo pitkään.
Hän rypisti otsaansa ja koitti saada ne itsesäälivät ajatukset pois päästään. Harmaalla pöydällä oli joitain lehtiä ja yksi ainut kirja. Kaikki muut kirjat olivat makuuhuoneen kirjahyllyllä sängyn vieressä, mutta se kirja makasi vaatimattoman oloisesti olohuoneen pöydällä. Sitä kirjaa hän oli lähiaikoina selannut usein, lukenut jopa läpi pari kertaa, kuin etsien jotain. Kerta kerran jälkeen hän luki oman nimensä sen teoksen kannesta ja mietti: miksi ei enää; onko hän sammumassa?
Hän laski keskipaksun painotuotteen takaisin pöydälle ja otti valkoisen kahvikupin, jossa oli vielä sisältöä. Eriskummallisesta irvistyksestä ja vaimeasta yökkäämisestä havaisti selkeästi miehen inhon kylmää kahvia kohtaan, niin kuin otsan rypistyksestä oli huomannut hänen inhonsa hiipuvaa paloa kohtaan.
Mies äännähti noustessaan seisomaan, jonka jälkeen hän käveli hitaasti halvan asunnon siivottomaan keittiöön. Siellä oli pieni ja lähinnä tyhjällä täytetty jääkaappi ja törkyinen tiskiallas, jonka hän olisi myös halunnut olevan autio. Hän laski kupin sen ystävien sekaan, joista osa oli likaisia ja osa särkyneitä. Pöydältä hän otti nenäliinan, johon hän pyyhki vuotavat sieraimensa.
Mies palasi takaisin olohuoneeseen verkkaisin askelin ja istahti jälleen mustalle sohvalle, jonka nahkaisessa päällysteessä oli harmaita halkeamia. Hän mulkoili tietokoneensa ruutua ja sitä tekstiä vihaisen ja ahdistuneen sekaisilla silmillään, teki nopean välitallennuksen ja sulki lopulta koneen tekstinkäsittelyohjelmineen.
Hetken tuijotettuaan kiinni taitettua tietokonettaan hän veti tummanharmaaksi maalatun puupöytänsä leveän laatikon auki. Sen sisälle oli aseteltu poikkeavan järjestyksellisesti pino papereita ja niiden vieressä oli pari muistitikkua. Hän otti paperipinkan päällimmäisen muovitaskun ja otti sen sisällön käsiinsä; muutama yhteen nidottu A4-paperiarkki, joista ensimmäisen oikeassa yläkulmassa luki hänen nimensä ja vuosiluku 2009. Hieman alempana, keskitettynä oli lihavoitu otsikko suurella fontilla: ”Kun tarpeeksi toivoo”. Haikeana ja kaipaavan nostalgian valloittamana hän rupesi lukemaan yli kolmekymmentä vuotta vanhaa tekstiään..

”Katson, kuinka lähes täydellinen savurengas leijailee ilmassa ja törmää hajoten terassini katokseen. Olen ulkona viileänä kesäiltana maittavien löylyjen jälkeen höyryämässä. Minulla on päälläni musta saunatakki, kädessäni huurteinen olutpullo ja toisessa palava vanilijasikari, josta imen jälleen suullisen. Savu pakenee suustani kun maiskuttelen sitä. Otan pienen siemauksen olutta ja viivyttelen sen nielaisemista kohtuullisesti. Suljen silmäni ja hymyilen satumaisen euforian vallassa.
Hetken vellottuani onnellisuudessa suoristan taas pääni ja luon nopean vilkaisun vasemmalle ja näen ikkunan läpi tammisen kirjahyllyn, jonka ylähyllyllä seisoo ylpeänä ja selkä suorassa kolme romaania, kaksi novellikokoelmaa ja yksi runokokoelma. Kaikki omia teoksiani. Sitten katson oikealle, jossa avautuu kaunis suomalainen järvimaisema auringonlaskuineen ja ympäröivine sekametsineen. Näillä pienillä pään liikkeillä sain kerättyä itselleni tarpeeksi motivaatiota jatkaa edessä olevalla kannettavalla tietokoneellani seuraavan juttuni kirjoittamista.”

Mies asetti arkit takaisin muovitaskuun ja laittoi sen siististi pöydän laatikkoon, jonka hän sulki. Hän painoi kätensä otsalleen ja pohti kuumeisesti..

Aamuyön yksinäisyys

Nea Lehtinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Peräännyin keittiön nurkkaan, mahdollisimman kauas eteisestä ja ulko-ovesta. Keittiöön johti eteisestä pelkkä oviaukko, minulla ei ollut mahdollisuutta läimäistä ovea kiinni ja teljetä sitä jotenkin. Saatoin vain tuijottaa, pelon huuto juuttui kurkkuuni.
Tiesin isän olevan lähellä, hän oli vasta mennyt olohuoneeseen, joka oli toisella puolella eteistä. Hän kuulisi, jos huutaisin, ja tulisi apuun, karkottaisin tuon… tuon jonkin.
Tuo jokin oli ihmisen muotoinen, mutta kokonaan musta, kasvoja tai yksityiskohtia ei voinut selvästi erottaa. Se oli vain ikään kuin mies, joka oli musta – ei ihonväriltään, vaan kuin paperille väritetty hahmo. Kuin paperille piirretty musta siluetti olisi äkkiä aineellistunut kolmiulotteiseksi ihmiseksi ja tullut ovesta sisään. Nyt se seisoi eteisessä ja käveli minua kohti. Minä tärisin nurkassani ja tuijotin sitä, pelkäsin niin, etten voinut muuta. En kyennyt huutamaan isääni, vaikka olisin halunnut. Jotenkin tiesin, että kun isä tulisi paikalle, en olisi enää yksin ja tuo musta olento katoaisi savuna ilmaan. Se ei antaisi isän nähdä itseään, ja olisi poissa. Minun ei enää tarvitsisi pelätä.
Mutta ongelma oli siinä, etten voinut huutaa. En voinut kuin perääntyä keittiön kaappeja vasten. Käteni ottivat tukea työtasosta. Veitsiä oli telineessä aivan takanani, mutta en koskenut niihin. Olin varma, ettei niistä olisi hyötyä tuota olentoa vastaan.
Heräsin. Tuijotin tyhjää kattoa, jota yövalaisimen lämmin, kellertävä valo kosketteli. Talo oli hiljainen, oli yö. Katsahdin herätyskelloon pöydälläni – viittä vaille kolme. Huokasin. Taas. Kello oli viittä vaille kolme.
Jo viikon ajan olin herännyt joka aamuyö viittä vaille kolmelta, katsonut kelloa ja tuijottanut sitten kattoa niin kauan, että nukahdin. Se alkoi rasittaa, takana oli pitkä päivä ja halusin vain nukkua… eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, miksi heräsin. Yhtäkkiä vain avasin silmäni hämärään ja olin hereillä kuin en olisi koskaan nukkunutkaan. Suussani tosin maistui uni – sellainen tunkkainen, lämmin maku, jonka sylki huuhtelee pois pian heräämisen jälkeen.
Kierähdin kyljelleni ja huokasin uudelleen. Huomenna saisi nukkua aamulla, koska nyt oli lauantai – tai siis, tänä aamuna saisi nukkua, tänään oli sunnuntai – mutta silti olisin mieluusti vain sulkenut silmäni ja nukahtanut uudelleen.
Tämä yö oli erilainen. Yleensä nukahdin ennen puoli neljää uudelleen, katsoin viimeisen kerran kelloa joskus kahtakymmentä yli kolme, mutta nyt en saanut nukutuksi, en millään. Pyörin ympyrää ja katselin, miten valo hitaasti lisääntyi verhojen raossa. Suljin silmäni ja koetin laskea hitaasti hengenvetojen tahdissa. Lopetin, kun pääsin kolmeensataan ja turhauduin lopullisesti. Kun kerran oli viikonloppu, niin oli ihan turha enää vain lojua unettomana kuumassa huoneessa. Nousin ylös ja ajattelin, että voisin juoda jotakin, ehkä lukea hetken.
Kävelin pois huoneestani pimeään aulatilaan ja lähdin portaita alas sytytettyäni valon. Vanhempani eivät olleet kotona, he olivat äitini serkun häissä. Minä olin tullut viikonlopuksi kotiin, vaikka he eivät siellä olleetkaan. Olin siis yksin hiljaisessa talossa keväisenä aamuyönä. Mikäs sen mukavampaa.
Inhosin olla yksin hiljaisuudessa. Minusta tuntui aina – oli tuntunut pikkutytöstä asti – että joku oli aivan selkäni takana, kun olin yksin ja oli hiljaista. Kiinni takaraivossani niin, että kun käännyin, en nähnyt mitään. Se oli ilkeä tunne, ja vaikka kuinka hoin olevani kotona, olin silti aivan paniikissa. Kotona, olet kotona. Varmaankin yksi niistä harvoista paikoista, missä ei todellakaan tarvitse pelätä. Olen kotona. Ovi oli lukossa, kukaan ei olisi voinut tulla sisälle. Hoin tuota mantraa itselleni, ja se sai minut pelkäämään kaiken aikaa vain enemmän. Pelkäsin jokaista ääntä, jonka aiheutin, koska se joku siellä jossain voisi kuulla sen ja huomata, että olen hereillä ja yksin. Piti pysyä huomaamattomana.
Muistin erinomaisen hyvin yhden tapauksen lapsuudestani. Olin juuri herännyt aamulla, ja tuuli natisutti portaita. Kuulin aivan selvästi, miten joku nousi niitä ylös ja tuli huoneeseeni. Vaikka olin tiennyt tasan tarkkaan, että se oli vain tuuli, en ollut kyennyt huutamaan äitiä luokseni karkottamaan tuon viheliäisen olotilan. Tyydyin makaamaan niin hiljaa kuin mahdollista, kasvot seinää päin, tekeydyin huomaamattomaksi. Jos se joku, joka käveli huoneessani, olisi huomannut minun olevan hereillä, jotain olisi taatusti tapahtunut. En muistanut, miten pääsin tilanteesta, mutta itse tilanteen tunnelman muistin liiankin hyvin.
Menin keittiöön ja otin lasillisen vettä. Join sitä tiskialtaan vieressä, kun satuin vilkaisemaan sivulleni, eteiseen. Pelko ei jättänyt rauhaan, se sai minut säikyksi ja pälyilemään tuon tuosta ympärilleni. Nyt pelästyin tosin enemmän kuin koskaan. Ovi oli auki, niin kuin joskus lämpiminä kesäpäivinä, ja oviaukossa seisoi pimeä hahmo. Ihmisen muotoinen, mutta kokonaan musta, kuin siluetti – siluetti, joka oli kolmiulotteinen ja oikeasti musta, yksityiskohdaton. Tuijotin sitä kauhun vallassa ja peräännyin keittiön kauimmaiseen nurkkaan, kaappeja vasten.
Minusta tilanne tuntui kamalan tutulta. Koko se pelko, työtason paino selkääni vasten, käsieni tärinä, se kykenemättömyys muuhun kuin tuijottamiseen. Tajusin, että tuo sama hahmo oli herättänyt minut joka aamuyö viimeisen viikon ajan, muistin, että olin nähnyt tästä unta. Unta, joka oli joka kerta kadonnut mielestäni herätessäni.
Teki mieleni huutaa, vaikka kukaan ei kuulisi, sanoa jotakin, vaikka se olisi turhaa. Kurkkuni oli kuiva, vaikka oli juuri äsken juonut. En saanut ääntä tulemaan. Ja hahmo vain lähestyi, lähestyi piinaavan hitaasti ja varmasti ja minä tiesin, etten voisi muuta kuin odottaa sen pääsevän luokseni. Olin nalkissa keittiön perimmäisessä nurkassa kaappeja vasten. En tiennyt, mitä tuo musta jokin halusi minusta, mutta pelkäsin sitä yhtä kaikki. Seurasin sen jokaista askelta, pelottavan rauhallista ja samaan aikaan jotenkin apean määrätietoista askelta, ja tunsin käsieni tärisevän entistä enemmän. Kylmät väreet ryömivät pitkin selkääni ylös ja alas, kaikki lihakseni olivat aivan jäykät. Puristin työtason reunoja sormillani.
Hahmo pääsi lopulta luokseni ja pysähtyi yhden askeleen päähän. Oli karmeaa huomata, etten voinut erottaa sen kasvojen kohdalta mitään piirteitä, kuin niitä ei olisi edes ollut, vain sileä kasvojen paikka, täysin musta ja sileä. Kuin kivestä tehty, kasvoton patsas. Silti se ikään kuin katseli minua, samalla tavoin kuin minä katselin sitä.
Se astui meitä erottavan askeleen ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut kylmä, niin kuin olin jotenkin olettanut, vaan mukavan lämmin, kuin ihminen. En enää pelännyt, vastasin sen halaukseen ja nojasin lämpimään, mukavaan olemukseen tuntien olevani turvassa – vastoin kaikkia oletuksia tuntui siltä, että mikään maailman mahti ei voisi pelottaa minua nyt. Hahmo silitti hiuksiani, minä suljin silmäni.
Heräsin. Oli aamu, verhojen raosta paistoi aurinko. Katto oli korkealla yläpuolellani – minä makasin keittiön lattialla, perimmäisessä nurkassa, ja mietin, miten olin sinne päätynyt. Näin puolityhjän vesilasin tiskipöydällä ja olin muistavinani jotakin. Se vain oli liian hullua ollakseen totta – olin kai vain juonut vettä ja sitten nukahtanut hakiessani kaapista jotakin.
Hassulta tuntui vain se, että takanani olevat kaapit olivat astiakaappeja, ja niissä oli enimmäkseen vesilaseja ja mukeja sekä viinilasikokoelma. En minä niitä olisi tarvinnut – minullahan oli ollut jo lasi. Nousin seisomaan ja tajusin, että ulko-ovi oli auki.
Vaikka olin niin lukinnut sen illalla.

Pohjalla

Saara Soukola
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Minä makaan järven pohjassa levien keskellä, raskaana kuin ankkuri. Ehkä minulla on metallinen selkäranka, joka painaa minua pohjaan, tai sitten se on vain vesi, joka täyttää keuhkoni. Vesi maistuu raikkaalta, happi sen seassa tuntuu kitalaessa. Parin metrin päässä aurinko osuu veden pintaan. Ympärillä on vihreää ja viileää. Silmiä ei kirvele ja kaikki näyttää kirkkaalta, voisin laskea edessäni kieppuvan kalan suomut. Pohjassa olevat kasvit heiluvat virtauksen mukana, silittävät poskea ja kylkeä. Minä pysyn aloillani eivätkä kalat huomaa minua. Voisin napata niistä yhden, taittaa siltä niskat nurin ja sitten päästää sen menemään, katsoa kun se ajelehtii pinnalle vatsa ylöspäin. Mutta nyt en halua. Nyt haluan vain olla paikallani ja katsoa, kasvavatko minulle evät, jos leikin tarpeeksi kauan hengittäväni kiduksilla. Tai juurtuvatko levät vatsani päälle, jos makaan hievahtamatta tarpeeksi kauan. Tulisiko minusta yhtä järven kanssa, jos vain olisin?
Kalat säikähtävät ja pyörähtävät parvena kauemmas minusta. Vesi liikkuu kylkeäni vasten, joku ui virtausta vastaan. Jalkojeni ylitse liukuu sukeltaja, jaloissaan räpylät ja selässä happipullot. Kädessä sillä on harppuuna. Se etsii haikaloja, minä tiedän, minä näen kuinka sen silmät välkkyvät joka suuntaan maskin takana. Se jatkaa matkaa, vesi pyyhki jalkojani räpylöiden liikkeiden tahdissa, minä kuvittelen niiden päälle kevyen silkkihuivin. Kerran sen räpylän kärki hipaisee säärtäni, mutta ei se huomaa, miksi huomaisi.
Kalat katsovat kauempaa, odottavat että sukeltaja pääsee tarpeeksi kauas ja palaavat sitten luokseni. Ne luulevat hiuksiani leviksi, piiloutuvat sinne, kurkkivat niiden alta kuin korallien onkaloista. Vedän vettä sisääni, se tuntuu paremmalta kuin ilma. Minun pitäisi tukehtua, minun pitäisi olla kuollut jo, mutta minä en ole, minä olen enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin.
Karhulla on pehmeät askeleet. Se näkee kalat jo kaukaa, hidastaa vauhtia ja lopulta jähmettyy muutaman metrin päähän. Se on nälkäinen, mutta jaksaa odottaa kunnes kalat tulevat tarpeeksi lähelle. Minusta se on jotenkin suloinen, vaikka se kalan kiinni saadessaan syö sen ahmien ja kokonaisena, ei edes sylkäise ruotoja sarjakuvamaisesti pois. Se haluaisi tulla viereeni nukkumaan talviuntaan, mutta nyt ei ole talvi, ja jos olisi, järven jääpeite koituisi sen kohtaloksi. Se ei osaa hengittää vedessä, ei se osaa leikkiä hengittävänsä kiduksilla, nytkin se on piilottanut happipullon ja naamarin turkkinsa alle. Mutta talvella ilma loppuisi sen nukkuessa, ehkä se heräisi tukahduttavaan tunteeseen, ehkä se vain nukkuisi pois. Jonain talvena se ui jään alle ja käy nukkumaan, mutta vielä ei ole sen aika.
Minä suljen silmäni, mutta en nuku, en nyt. Etäisesti kuulen kun karhu tallustaa pois. Havahdun ajatuksistani, kun pieni pallo laskeutuu käteni viereen. Poimin kirkkaan punaisen pallon käteeni, pinnalle muodostuu vielä väreitä siihen mihin se oli pudonnut. Hiljaisuus rikkoutuu kun joku hyppää veteen. Nuori poika etsii palloa, haroo järven pohjaa silmillään. Pojalla on siniset uimalasit. Minä ojennan palloa poikaa kohden, hän näyttää ensin hämmästyneeltä, mutta hymyilee sitten ja ottaa pallon. Ehkä hänkin ajattelee myöhemmin nähneensä unta, eihän kukaan minua todeksi uskoisi.
Tai ehkä havahduin askeliin, ehkä akvaariopäinen mies ja poika olivat täällä samaan aikaan, ehkä eivät ollenkaan. Mies kävelee kohti minua, sillä on puku päällä, kravatti kaulassa ja kulhon muotoinen akvaario päässä. Kultakala nukkuu sen korvan juuressa, kiehnää kaulaa vasten. Akvaariopäisellä miehellä ei ole kasvoja, mutta ne ovat silti hyvin kauniit. Akvaariopäinen mies kävelee kohti ja asettuu viereen makaamaan. Minä hymyilen ja katson ylhäällä väreilevää pintaa, kahden on joskus hyvä olla. Miehen vaatteet ovat kuivat, hiha tuntuu oudolta kättä vasten. Akvaariopäinen mies puristaa kättä kuin hyvästiksi ja kun minä käännyn katsomaan, ei hän ole enää siinä. Joku tuli ja vei hänet pois, joku tuli ja varasti hänet mukaansa, joku tuli ja jätti minulle vain vaatteet muistoksi. Vain vaatteet lojuvat levien keskellä, eivätkä ne vieläkään suostu kastumaan. Kultakala ui pois akvaariosta, harhailee poispäin minusta, edes se ei tahdo jäädä. Kohta se kelluu kuolleena pinnalla, typerä, olisi jäänyt luokseni.
Minun silmistäni nousee kuplia, ilma saa näkökentän sumenemaan. Minä kai itken, mistä minä tietäisin, täällä kaikki on niin nurinkurista. Suljen silmät nukkuakseni, ehkä seuraavaksi herään jossain muualla, ehkä olen joku toinen. Järvi peittyy hämärään, pimeässä joku vaihtaa lavasteet ja kun avaan silmäni, olen kaukana täältä.

Myytti Nimeltänsä tuuli

Veera Mononen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Oli aamuyö. Nainen käveli kallioilla allaan viininpunainen meri. Pensaiden kuivat oksat kiusasivat mekon helmaa. Paljaat jalat mukautuivat maan kovaan pintaan. Uusi aurinko aikoi pian nousta merestä. Nainen suuntasi jyrkänteen korkeimmalle kohdalle yhtä varmasti kuin aurinko taivaalle.

Naisen elämä oli täynnä velvollisuuksia. Epämieluisia velvollisuuksia. Koti, lapset ja mies. Päivästä toiseen, aamusta iltaan hän oli emäntä, äiti ja vaimo. Lakaistessaan kuivaa pölyä lattioilta tai paikatessaan lastensa vaatteita hän oli tukehtua seisovaan ilmaan. Silloin hänellä oli tapana katsella taivaalla lentäviä lintuja ja miettiä, mihin vapaus oli mennyt. Pienenä hän oli saanut olla ja mennä juuri niin kuin halusi. Hänen oli annettu juosta pitkin peltoja jalat mudassa. Mutta ei enää.

Hän saapui tasanteelle. Vain harva heinänkorsi sieti elämäänsä siellä, muuten siellä ei ollut mitään elävää. Ei velvollisuuksia.
Hän katsoi viimeisen kerran yön puhdistamaa taivasta ja otti kevyen askeleen eteenpäin, reunan yli. Pudotus oli pitkä, se ei koskaan loppunut. Hänen ruumiinsa hajosi tuhansiksi pieniksi siruiksi, jotka helisivät ympäriinsä kuin lasia olisi satanut. Tuntui kevyeltä, vapaalta ja voittamattomalta. Sirut levisivät kaikkialle ja niistä tuli tuuli, joka vielä tänäkin päivänä vaeltaa ympäri maailmaa, tuo elon puihin ja pensaisiin, loihtii laineet ja kantaa mukanaan elämän tuoksua.

Matkani tyhjyyteen

Janita Oinonen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Minä kuulen meteliä.
Ympärilleni kietoutuvaa melua.
Melu sitoo minut kuin narun.
Makaan alastomana lattialla.
Ahdistuneena.
Tahdon pakoon.
Haluan turvaan.
Kerään viimeiset voimat itsestäni, kuin sirpaleet rikkoutuneesta peilistäni.
Tasaan hengitykseni.
Rauhoitun…
hetkihetkeltä enemmän.
Teen matkan.
Teen matkani liikkumatta, pelkäämättä, pois melun keskeltä.
Matkani alkaa valoista, metelistä, ahdistuksesta, ihmisten paljoudesta.
Kauhustakin.
Mutta päättyy hiljaisuuteen, pimeyteen, kauneuteen.
Ainakin uskon niin.
Matkani aikana kasvatan sieluni ympärille kuoren,
kovan ja helmistä tehdyn panssarin.
Meteli hakkaa kuortani.
Lyö siihen pieniä säröjä.
Lyön metelin yhdellä varmalla liikkeellä kauemmaksi itsestäni.
En anna minkään turhan tulla matkani tielle.
Riisun itseni vaatimuksista, odotuksista ja katseista.
Matkani varrella heittelen ne polun pieleen jota kuljen.
Matkalleni en ota mitään mukaan.
Matkani on tyhjyys ja yksinkertaisuus.
Oletko sinä löytänyt tiesi hiljaisuuteen?
Oletko etsinyt pimeydestä sävelet jota voit laulaa yksin tyhjyydessäsi.
Kenenkään kuulematta.
Kenenkään piittaamatta.
Voitko kuvitella sen metelin jossa minä nyt elän?
Ne tuskaiset huudot jotka yrittävät kiiriä kohti hiljaisuutta, mutta vetäytyvät vääjäämättä kohti kaaosta
Lyön päätäni pariin otteeseen näppäimistöön.
Normaalisti nauttisin kumahduksesta jonka ontto pääni päästää kun sitä lyö näppäimistöön.
Nyt koen sen olevan sodan uhka.
Merkki heikkoudesta.
Äänetkin nauravat minulle.
Muuttuvat hiekaksi kengissäni joilla haluan tehdä matkaani tyhjyyteen.
Aiheuttavat jännetuppitulehduksen tästä kaikesta kirjaimien paosta.
Tiedätkö mistä puhun?
Lakkaa tietämästä!
Se on askel poispäin tyhjyydestä.
Tyhjyys on tietämättömyyden ystävä.
Tyhjyydessä et tarvitse mitään muuta kuin tiedon siitä, että olet siellä.
Sano minulle jos keksit jotain muuta mitä tarvitset.
Voit tuoda sen mukanasi tyhjyyteen,
voimme jopa tutkia sitä yhdessä,
mutta vain jos muistat olla hiljaa,
sillä tyhjyyshän on hiljaisuutta.
Ainakin oletan sen olevan.
Oletan sen olevan tyhjyyttä ja pimeyttä.
Mutta mitä minä tiedän?
En ole koskaan ehtinyt sinne asti.

Kuulin kalojen laulun

Emma Isoaho
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

Tuuli viuhuen hiuksissani hyppään jyrkältä kalliolta alas kirkkaaseen veteen. Täällä kävin aina pienenä uimassa, mutta nyt ranta on autioitunut. Ennen kultaisena hohtava hiekkaranta oli kauttaaltaan vuorattu värikkäillä rantapyyhkeillä. Nyt vain yksinäinen pukukoppi, jonka seinämaali on lohkeillut, koristaa harmaata maisemaa.

Kuuluu suuri läiskähdys kun iskeydyn viileän veden väreilevään pintaan. Aallot kiirivät kohti rannan kiviä. Sininen kesämekkoni kastuu hetkessä läpimäräksi ja muuttuu painavaksi. Sen paino vetää minua kohti pohjaa. En edes yritä potkia pintaa kohti, vaan annan veden massan painaa minua alas, kohti meren valtakuntaa.

Vaalea hiekkapohja näkyy jo. Se kumpuilee tasaisena muodostaen pieniä kumpareita sinne tänne. Minun täytyy olla todella syvällä, sillä en enää näe sinistä taivasta ja pilven hattaroita vesimassan läpi. Vain pari valon sädettä siivilöityy vihertävään veteen muodostaen siihen kirkkaat juovat. Keuhkoni huutavat ilmaa, mutta päätän, että voin pidätellä vielä hetken ja nousta sitten takaisin pintaan. Vajoan yhä syvemmälle, kuin kivi. Näen oikealla puolellani ruosteisen polkupyörän. Sen on täytynyt olla siinä monta vuotta, varastettu luultavasti.

Jalkani koskettavat pehmeää pohjaa. Pienet kivet hohtavat kuin timantit ja tekevät painaumia jalkapohjiini. Siellä täällä kasvaa leväpensaita. Ne ovat kuin pieniä vedenalaisia metsiä. Levien seassa ui kauniita, kirkkaissa väreissä hohtavia kaloja. Ne uivat hiljaa lähemmäs katsellen minua uteliaasti. Olen varma, että ne hymyilevät minulle ystävällisesti ja toivottavat tervetulleeksi valtakuntaansa.

Keuhkoni haluavat kipeästi pinnalle. Ne tuntuvat räjähtävän aiheuttaen suuren aallon ellen saa pian ilmaa. Äkkiä minusta tuntuu, että en enää haluakkaan pinnalle. Minusta veden alla on paljon kauniimpaa. Ei melua, vain kalojen kaunista laulua ja levien hiljaisia kuiskauksia. Ei liikenneruuhkia tai pyykkipinoja. Ei tenttikirjoja. Päästän viimeisetkin ilman rippeet ulos keuhkoistani. Ilmakuplat nousevat kieppuen kohti valoa ja rikkoutuvat lopulta veden tyyneen pintaan. Keuhkoni alkavat täyttyä vedestä. Se tuntuu oikeastaan mukavalta, lähes lohdulliselta.

Kun avaan silmäni uudelleen, huomaan olevani yhä veden alla, mutta hengittäväni. Minulla on pyrstö, pitkät viljanvaaleat hiukset ja kidukset keuhkojen sijasta. Pyrstöni kiiltää kultaisena pinnalta siivilöityvässä kelmeässä valossa. Suussani maistuu hieman suolaiselta. Haistan levän, suolaisen merituulen, lahoavat kasvit, ruosteen. Kalat parveilevat yhä ympärilläni. Nyt kuulen niiden laulun selvemmin. Ne laulavat kauniissa kuorossa ympärilläni. Kuulen aaltojen lyövän kohisten rannan harmaisiin kiviin ja olen onnellinen.

Hevoskärryjen kuljettaja herra Sergei

Johanna Mäntykoski
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa

”Vie heidät suoraan Carlin luokse. Mutkittelematta, kiitos”, kuului käsky ylemmältä tahdolta ja nousin ajamaan hevoskärryä. Harmaa taivas ja yrmeitä ihmisiä. Mutristuneita huulia ja tiukkoja katseita. Halveksunta.
Matkaa oli tehty jo puolipäivää, herrat ja rouvat olivat kyydissäni edelleen. Tämä on normaalia rutiinia, mitä minä nyt. En minä saa, nukuinhan yöni hyvin. Jännittääkin vielä, mitä, moneenko vuoteen, viimeksi tämän työn aloitettuani 15-vuotiaana. Mikä tarkoittaa pyöristettynä viittäkymmentä vuotta.
Yritän pitää silmät auki, mutta silti hevoset hidastavat, kun minä en tahdo jaksaa ohjata. Niinhän ne sanovat, ikä ei tule yksin. Piiskaan hevosia, nopeammin nopeammin! Minun täytyy pysyä hereillä ja siihen tässä iässä siihen kykenee vain luonnonvoimat, kylmä jäätävä ilmavirta. Johtuiko lumen kinnittymisestä silmäripsiini vai mistä, mutta vannon nähneeni metsänreunassa jotain. Tai pikemminkin jonkun. Tummanpuhuva hahmo, suipolla hatulla sekä hopeanhohtoisella miekalla. Hallusinaatioita. Ikä tosiaan ei tule yksin. Hahmo oli kadonnut.
Taivas tummeni mitä pidemmälle menimme. Carl asuu maamme pohjoisosassa ja meidän pitäisi olla siellä iltaan mennessä perillä, luoja sentään, Carlin on paras majoittaa minutkin luokseen. Ruskeat ajohevoseni liikehtivät oudosti, näytti siltä kuin ne olisivat saaneet kamalia kouristuksia. Ne kirskahtelivat ja päästelivät kovia hirnahduksia. Hirnhirn kirskirsk. Tämäpä on omiaan poistamaan jännitykseni. Pian hikisten hevosten olemus muuttui; karvat vaihtuivat kellertävänvaaleisiin sulkiin. ” что!?” Karjahdin. Voi ei, ei venäjää, ei nyt. Vilkaisin taakseni, tuskin vieraat kuulivat. Hevosen jykevistä leuoista tuli kotkan terävä nokka ja suippo kallo. Harja kasvoi kahdeksi hyvin suuriksi siiviksi ja etukaviot vaihtuivat kotkan jalkoihin. Takavartalo pieneni, muistuttaen enemmän leijonaa kuin hevosta. Selvä, olen tullut hulluksi. Kokonaan. Näky oli mykistyttävä. Olen nähnyt kaikenlaista pitkän elämäni aikana, mutta että oikein kaksi elävää kotkaa, aarnikotkaa, minun silmieni edessä, minun ohjaksissani. ”Miksi tämä kärry ei kulje?”, kimeä naisääni kirpaisi korviani. Mikäli menetän henkeni tämän takia minut on parempi muistaa ”työlleenomistautuvana”. Komensin aarnikotkat liikkeelle. Ne voisivat silpoa minut milloin haluaisivat, raatelukynnet. En ikinä ajatellut kuolevani taruolennon kynsiin, mikä loppu, mikä kunnia. Aarnikotkat etenivät kouppoilevaa vauhtia ja ne kulkivat monta kertaa niin nopeasti mitä hevoset olivat ikinä kulkeneet minun ohjaksissa. Aarnikotkien hurjat siivet sivalsivat ilmassa ensin puiden lomissa ja sitten niiden yläpuolella. Haukoin henkeä, osaksi kauhusta, osaksi maisemasta: pelkkää kuusimetsää silmänkantamattomiin ja kirkuva aarnikotkapari. Lapsena olin vain lukenut niistä, mutta en sentään unelmoinut koskaan. Otin ohjaset paremmin käsiini. Ne olisivat jo tappaneet, jos olisivat halunneet.
Aarnikotkat sätkivät ohjaksissa, lento oli päätähuimaava nopeutensa ja korkeutensa puolesta. Ihmettelen kovasti etteivät matkustajat olleet huomanneet mitään kummallista, luulen, että nukkuivat verhon takana. Olihan jo ilta alkanut laskeutua päidemme ylle. Katsoin alas. Sama tummanpuhuva viitalla ja hatulla varustettu hahmo, katsoi ylös ja kohotti miekkansa minua, meitä, kohti. Kadonnut taas. ”Ei herranjumala, ei ei...” Olin varma etten ollut hallusinoinut.

En voi sanoa, että aarnikotkat olisivat kirskahdelleet tai hirnuneet, pikemminkin naukuneet. Nau’unta yltyi korviahuumaavaksi. Nopeus laski ja kuusien latvat hipoivat kärryäni.
Avasin silmäni. Aivan silmieni edessä oli juuri, muurahaisia täynnä oleva kuusenjuuri. Inhoan muurahaisia ylikaiken, joten ei liene yllätys, että nousin nopeasti ylös. Samantien laskeuduin taas maahan, pyörrytti. Kärry oli kumoutunut tienreunaan ja herrojen ja rouvien ruumiit makasivat sammaleessa. Ne olivat liikkumattomat, samoin kuin hevosenikin. Elottomia. Olimme selvästikin ajautuneet pois tieltä, minäkö meidät ajoin? Nukahdinko minä, ei ei ei! Olen tappanut ihmisiä. Tappaja. Monta ihmistä, sarjamurhaaja. Luonto oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, edelleen tummat pilvet, tie jatkui kumpaankin suuntaan. Metsä oli hiljaa.
Lähdin kulkemaan tietä pitkin, etsimään taloa ihmistä mitä vain, jotta voisin soittaa, ja kertoa. En minä sitä tahallani. Se oli vahinko. Vanhuus. Tiedäthän?
En päässyt pitkällekään, näin toisella puolella tietä, metsässä, tumman hahmon hopeisine miekkoineen. Hän ei ollut yksin. Herroja rouvia ympärillään. Katsomassa minuun päin, ne samat herrat ja rouvat mitä minä kuljetin. Tunsin sydämmeni jättävän lyönnin väliin, hallusinoinhan? Räpäytin silmiäni, ne olivat vieläkin siellä. Uudestaan ja uudestaan, vieläkin siellä. Heillä kaikilla oli metallinharmaat miekat, kohotettuina kuin valmiina taisteluun.

”Voi kulta, huomenta. Tiedätkö mitä? Näin äsken aivan ihmeellistä unta, mutta, mitä hopeista sinulla on siinä? Kulta, miksi sinulla on kädessäsi veit-.”

Yksin tungoksessa

Marjo Alste
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Syystuuli ulvoi ulkona ja kiidätti vaahteranlehtiä ympäri pihaa. Lehdet tanssivat tuulessa kuin ihmiset pienessä humalassa kesän juhannuskarkeloissa; ne kieppuivat pitkin pihatietä hurjaa vauhtia, kohoten aina välillä korkeuksiin voidakseen sitten mätkähtää takaisin maahan. Omakotitalon ikkunoissa paloivat valot valkeiden, sydänkuvioisten verhojen takana, ja aina välillä verhojen takaa erottuivat huoneessa kävelevien ihmisten varjot: toinen pitkä ja vankkarakenteinen, toinen heiveröisempi.
Ulkona oli kolea sää, mutta tunnelma sisälläkään ei ollut sen lämpimämpi. Nainen käveli ympäri valkoisten räsymattojen peittämää olohuonetta ja huitoi käsillään vauhkona. Television visailujuontaja koitti kaikin keinoin houkutella kilpailijaa jatkamaan kisaa.
- Sä et vaan voi mennä ja jättää lapsiasi, nainen huusi kimeällä, vihan kyllästämällä äänellä. Nainen seisoi kädet lanteillaan tuolissa istuvan miehen edessä ja hänen silmänsä kipunoivat.
- Niinkö, ja säkö mua estäisit? mies kysyi kyllästyneellä äänellä. –Mä olen aikuinen ja saan tehdä mitä haluan, hän karjui ja kumosi loputkin oluet suuresta, puolen litran tuopistaan alas. Nainen tuntui nyt menettävän hermonsa lopullisesti ja alkoi sättiä miestä kaikilla mahdollisilla keksimillään haukkumasanoilla. Naisen vaaleat hiukset olivat sotkuiset ja silmänaluset ripsivärissä, joka oli levinnyt naisen vuodattamien kyynelten takia.
- Sä olet vain yksi säälittävä paska, joka ei osaa tehdä mitään oikein! nainen kiljui, nappasi sohvalta tyynyn ja heitti sen miestä päin. Miehen silmät välähtivät; tilanne alkoi ärsyttää häntä jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän.

Sinisiin tapetteihin heijastui kuunvalo, joka sai tapeteissa olevien tähtien kuvat hehkumaan. Suuri nallekarhu huoneen nurkassa näytti aavemaiselta. Pieni tyttö istui sängyssään, polvet vatsaan kiinni vedettyinä ja kädet ympärillään, kuin tyttö olisi halannut itseään. Ruskeiden kiharoiden kehystämät kasvot olivat pelokkaat. Tyttöä pelotti, mutta hän ei uskaltanut mennä olohuoneeseen – ties vaikka äiti tai isä suuttuisivat. Äiti oli sanonut, että silloin kun isä oli huonolla tuulella, olisi hänen parasta pysyä huoneessaan poissa tieltä. Samassa olohuoneesta kuului kauhea rysähdys ja sen jälkeen isän lahjakasta kiroamista. Tyttö ei voinut enää vain istua paikallaan, vaan heilautti jalkansa sängynlaidan yli ja kirmasi olohuoneeseen. Tyttö pysähtyi olohuoneen ovelle ja tarkasteli näkymää: äiti seisoi selkä seinää vasten punaisen sohvan vieressä ja isä makasi lattialla silmät kiinni, lasinsirpaleiden ja pöydänjalkojen keskellä.
- Isä, isä, oletko sä kunnossa? tyttö kiljaisi ja ryntäsi isänsä luokse yöpaitulin helma hulmuten. Hän polvistui isänsä viereen lasinsirpaleiden joukkoon ja painoi pienen kämmenensä isän poskelle. Isä avasi silmänsä ja katseli hetken pikkutyttöään, mutta nousi sitten äkisti ylös. Tyttö keikahti istualleen lattialle ja irvisti kivusta, kun lasinpalanen raapaisi hänen reittään.
- Pauliina, äiti kiljaisi ja ryntäsi huoneen poikki tytön luokse. Hän nosti tytön käsivarsilleen ja halasi Pauliinaa lujasti. Sitten hän laski tytön sohvalle ja kiepsahti ympäri kohdaten miehensä humalaisen katseen. Pauliina katseli peloissaan vanhempiaan.
- Miten sä voit tehdä jotain tuollaista? Katsoisit vähän miten toikkaroit, mieti miten Pauliinalle olisi voinut käydä, nainen huusi. Pelon yhä kasvaessa tyttö nosti kädet korvilleen ja alkoi laulaa.
- Yksi pieni elefantti marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin. Mutta koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan yhden kaverin, tyttö lauloi heleällä äänellä.
- Katso nyt miten peloissaan raukka on, nainen huusi. Mies katsahti Pauliinaa, joka kyyhötti sohvannurkassa yksin kädet yhä korvillaan, laulamisen kuitenkin lopettaneena. Mies ojensi kätensä kohti tyttöä. – Tule tänne, isin pikku tyttö, mies sanoi hellästi mutta tyttö istui yhä sohvalla eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen. Nainen katsoi mieheensä voitonriemuisena.
- Siinäs näit, Pauliinakaan ei rakasta sua vaan päinvastoin, pelkää sua, hän sanoi vahingoniloisena. Mies vilkaisi vaimoaan ja raivostui tämän voitonriemuisesta katseesta. Samassa miehen käsi kohosi raivokkaana ilmaan. Hetken se keräsi vauhtia, ja osui sitten suurella voimalla naisen vasempaan poskeen. Nainen valahti iskun voimasta maahan ja vaikeroi hiljaa. Parkaisten Pauliina syöksyi äitinsä luokse ja polvistui tämän viereen. Mies katseli hetken maassa makaavaa vaimoaan ja tämän vieressä istuvaa tytärtään, kääntyi sitten kannoillaan ja marssi eteiseen. Haparoivin käsin mies sovitti kengät jalkaansa, avasi ulko-oven ja ryntäsi ulos ovesta, jättäen sen sepposen selälleen.
Pauliina istui yhä äitinsä vieressä, kun tämä koitti nousta ylös lattialta. Naisen onnistui nousta istumaan ja hän nykäisi tyttärensä tiukkaan syleilyyn. Veri naisen etuhampaan lävistämästä huulesta valui Pauliinan paidalle tahrien sen kokonaan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut vaan äiti ja tytär puristivat toisiaan lujasti, kyynelten valuessa molempien poskille. Kylmä tuuli puhalsi huoneeseen ja avoin ulko-ovi paukutti seinään epävireistä, lohdutonta sävelmää. Vaahteranlehdet tanssivat yhä pihatiellä. Yksinäinen vaahteranlehti erosi kaltaisistaan nopealla pyrähdyksellä. Hiljalleen se lähti leijailemaan tuulen mukana kohti maata. Maahan päästyään se jäi makaamaan paikoilleen lopen uupuneena, yksin.

Viattoman mykkä avunhuuto

Atte Viheriälä
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Talvi oli antanut puskille ja puille valkoisen kuurapeitteen, kuin henkäyksestä sulavan karvaturkin. Keinut ja kiikuslaudat kimalsivat käyttämättöminä tuota samaa kerrastoa. Vahvasti lumeen hautautunut puiston hiekkakenttä sai toimia sairaalan petinä ja tämä nuori tyttö – Tainanakin tunnettu – oli kätilönä jonkin puhtaan synnytyksessä. Ei sittenkään, pikemminkin hän oli tarinan luoja tai taiteilija, joka tiedostamattan veisti uutta elämää.
Käsi kättä vasten, jalka jalkaa vasten, selkä selkään ja päätkin yhdessä, niitä heiluttaen, liikuttaen sai Taina maailman yksinkertaisimmalla tanssilla aikaan puhtaan luomuksensa. Koskemattomuuden ja samalla täydellisen kosketuksen symboli ja ruumiillistuma, kaunis lumienkeli makasi maassa kun hän nousi sen päältä.
Taina oli vieläpä niin kiltti, että hän soi lumienkelille tunnon lisäksi kaikki muutkin maalliset aistit. Instrumentteina olivat hänen omat hentoiset sormensa, joilla hän muovasi täysin kalpealle hahmolle kasvot. Nimettömillään hän sai aikaan vaatimattoman näköiset, mutta toimivat korvat. Kahdesta peukalon painalluksesta muodostuivat sen pehmeät silmät. Pikkurillin ohuet päät sallivat pienten sierainten kovertamisen. Mutta suuta hän ei saanut tehtyä, äkillinen äitihahmon huudahdus puiston reunalla pysäytti Tainan etusormen.
”Taina! Nyt mennään!”
”Ei ihan vielä äiti. Kohta!”
”Ei kun nyt heti Taina, meillä on kiire! Isä odottaa kotona.”
”Mut äiti, äiti! Mun pitää tehdä lumienkelille vielä suu!”
”Voit tehdä sen myöhemmin, vaikka huomenna. Tules jo!”

Vastahakoisesti Taina nousi ja jätti lapsensa yksin maahan makaamaan. Lumienkeli kuuli korvillaan nuoren tytön etääntyvien talvikenkien narskunan pakkaslumessa. Se ei enää voinut haistaa luojansa juuri pestyn talvihaalarin tuoksua. Silmillään se näki harmaan taivaan ja sieltä laskeutuvat lumihiutaleet, jotka peittäisivät sen näkymättömiin jo iltaan mennessä. Mutta suutaan se ei voinut käyttää, sitä sillä ei ollut. Ilman suuta se ei voinut huutaa tekijäänsä, Tainaa takaisin auttamaan.
Ja jo iltaan mennessä se hukkui.

Kokoelman helmi

Henriikka Heikkinen
Harjoitus; tehty kertovat tekstit kirjoittajaohjelmassa


Kiiltäviä kuolleita silmiä, lasisia. Aukinaisia nokkia, kuin ne haukkoisivat vielä henkeä, jota niiden kuollut ruumis ei enää tarvinnut. Törröttäviä sulkia. Kuoleman haju täytti huoneen lattiasta kattoon; tämän pimeän huoneen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä. Hyllyillä kiiltäviä kuolleita silmiä, täytettyjä lintuja. Ne tuijottivat sokeasti kaikki samaan pisteeseen, huoneen keskellä olevaan työpöytään. Työpöydällä makasi pieni lintu, kuollut. Jälleen uusi uhri.
Huoneeseen astui mies. Hän oli tohtorinomainen pitkässä valkoisessa takissaan ja pyöreissä silmälaseissaan. Hän oli pitkä ja hänen kumihanskojen peittämät sormensa olivat ohuet ja hienovaraiset, kun ne tutkivat lintua, silittivät kuolleita sulkia, vaikka muovin peittämät sormenpäät eivät tunteneet niiden pehmeyttä. Sitten mies otti pöydältä kirurgin veitsen, painoi sen vasten linnun ihoa ja veti. Oli aika käydä työhön. Täytetyt linnut tuijottivat tyhjästi hyllyiltä.

Mies tunnettiin Professorina, ei hänestä muuta nimitystä käytetty. Hän asui suuressa talossa, aivan pienen kylän ulkopuolella. Kyläläiset eivät välttämättä juuri pitäneet Professorista, mutta he eivät häirinneet häntä ja vastineeksi Professori ei häirinnyt heitä, paitsi joka kuukauteen ajoittuvilla kauppareissuillaan. Huhu kiersi kylässä Professorin oikeasta ammatista. Se, että hän oli Professori oli varmaa, mutta minkä laadun, kukaan ei tiennyt. Joskus Professori nähtiin kulkevan kylän laidalla kasvavassa metsässä. Hänellä oli aina katse suunnattuna taivaisiin ja hän mumisi itsekseen. Mikäli hän törmäsi metsästäjään, hän tervehti ja hymyili, koko ajan tuijottaen metsästäjän pyssyä outo kiilto silmissään. Epäiltiin miehen yrittävän pyydystää enkeleitä. Se osui lähelle vaan ei aivan. Professori oli lintujenkeräilijä. Täytetyt linnut olivat hänen intohimonsa. Hän oli muuttanut tähän kylään kolme vuotta sitten, kuullessaan että täällä oli lintulajeja, jota muualla tuskin näki.
Professori ei ollut julma mies, ei. Hän oli vain keräilijä.

Eräänä päivänä oli Professorin jälleen aika lähteä kylään ostamaan ruokatarvikkeita, lastuvillaa ja rautalankaa eläinten täyttöä varten. Kylään saapuessaan hän huomasi männyn juurella aivan kylän laidalla alttarin. Alttari oli pikimusta ja sen eteen oli asetettu kukkasia, ruokaa ja mustia koruja. Se ei ollut ollut siinä viimeksi kun Professori oli käynyt. Liekö uusi jumala asettunut kylään? Professori mietteissään kysyi asiasta kylän sepältä.
”Alttariko?” seppä kysyi. ”Se on rakennettu Kuoleman sanansaattajalle. Metsässä on nähty korppi.”
Tämän kuulleessaan Professorin silmät kirkastuivat. Korppi häneltä puuttui kokoelmistaan. Korpit olivat harvinaisia, ja se että yksi osui hänen lähimetsäänsä, oli onnenpotku jos jokin. Seppä huomasi myös oudon kiillon Professorin silmissä ja sanoi huolestuneena, mutta kohteliaasti:
”Muistakaa Professori, että korppia ei saa satuttaa. Jos sen tekee se tuo kuolemaa uhrilleen ja kaikille sen läheisille.”
”Satuttaa?” Professori kysyi teeskennellyn hajamielisesti. ”Ei, enhän minä toki, en minä sitä satuta. Tahdon vain nähdä sen.”
’Ja tehdä siitä kuolemattoman.’

Seuraavana päivänä Professori suuntasi metsään vakaana tarkoituksenaan löytää lintu ja saada se omakseen. Ei ehtinyt mies kauaa kävellä kun metsässä kaikui korpin uhitteleva kutsuhuuto, kuin kutsuen Professoria luokseen, yrittämään haastaa mahtavan linnun, metsän kuninkaan, itsensä Kuoleman alaisen.
Professori ei vaikuttunut kutsusta vaan vain latasi pyssynsä ja lähti matkaan. Hän juoksi eteenpäin, koko ajan kuulostellen, mutta lintua ei näkynyt. Hän kuuli vain sen ilkkuvat pilkanhuudot, mutta itse lintu pysyi puiden suojassa. Lopulta tuli pimeä metsään. Aurinko katosi puiden taa, eikä eteensä nähnyt, joten miehen oli pakko luovuttaa ja palata kotiinsa, korpin pilkkahuudot korvissaan soiden.

Professori yritti uudestaan seuraavana päivänä. Hän tiesi että korpit pitivät kiiltävistä esineistä, joten hän kokosi kasaan kaikki korut mitkä talostaan löysi. Ne hän jätti aukiolle, ja itse siirtyi puskaan odottamaan. Ja hän odotti, odotti ja odotti. Mutta Professorin pää alkoi hiljalleen nuokkua, sillä hän oli koko yön pysynyt hereillä kultakoruja etsien, ja pian mies nukahtikin. Hän heräsi korpin rääkäisyyn.
Professori pomppasi pystyyn ja juoksi aukiolle, mutta kaikki hänen kultaesineensä olivat kadonneet, ja tilalle oli jätetty vain yksi pitkä musta sulka. Professori poimi sen ylös, ja itsekseen kiroten suuntasi kotiin.

Kuollut peura lysähti aukiolle. Professori otti taskustaan veitsen ja avasi sen vatsan. Vielä lämmin veri virtasi maahan.
”Tiedän, mitä sinä haluat,” Professori mumisi, kun hän tottunein sormin kaivoi peuran sisälmyksiä esiin. ”Joten tule hakemaan.”
Professori otti käsistään veriset muovihanskat ja heitti ne aukiolle kuolleen peuran viereen. Sitten hän siirtyi puskaan ja odotti. Korppi varmasti aisti vaaran, se ei ollut tyhmä, mutta se myös haistoi veren viekoittelevan vahvan tuoksun. Eikä se pian enää voinut vastustaa kiusausta. Korppi laskeutui puista alas ruumiin päälle ja ryhtyi repimään sitä kappaleiksi, ahnaasti se raastoi lihaa irti luista, nokki silmät puhki, ja veri virtasi vapaana ruohikolle, maalaten sen mustaksi.
PAM!
Lintu käänsi katseensa Professoriin, ja tuijotti tätä hämillään hetken ennen kuin sen silmät lasittuivat ja se lysähti maahan hengettöminä. Professori pisti aseensa syrjään ja kiiruhti kuolleen linnun luo yli tahmean ruohomaton. Hän nosti suuren linnun käsivarsilleen, ja kuiskasi sille rauhoittavasti:
”Älä huoli, en satuta sinua, teen sinusta ikuisen.”
Sitten Professori pinkaisi juoksuun, ja vain muutama musta sulka jäi aukiolle muistuttamaan korpin olemassaolosta. Hiljalleen ne hukkuivat peuran vereen ja sulivat pois.

Professori asetti korpin pöydälle. Tyhjät lasisilmät hyllyiltä tervehtivät uutta tulokasta. Koko keho innostuksesta täristen Professori veti valkoisen takkinsa ylleen ja kumihanskat käteensä. Hän nappasi veitsen pöydältä, hengitti muutaman kerran syvään sisään, rauhoitellen itseään ja kävi työhön.
Hän asetti veitsen terän korpin rintalastan päälle ja viilsi. Nylkeminen oli tottuneelle suhteellisen helppoa, mutta se oli hidasta, varovaista puuhaa. Professori katkaisi jalat polven kohdalta, ja kaapi ne tyhjäksi. Hän nylki pään nokkaan asti, ja katkaisi sen kirurgisella tarkkuudella kallon takaa. Oli ehdottoman tärkeää että yhtään lihaa tai aivoja ei jäänyt linnun sisälle. Professori otti käteensä pinsetit, työnsi ne kallon sisään, inhottavan vetisen äänen säestyksellä ja kaapi harmahtavan massan ulos. Samalla hän myös valutti silmät ulos kuopistaan. Professori jätti hetkeksi tyhjennetyn korpin ruhon ja siirtyi kapimaan rasvaa irti nahasta. Pesemisen ja kuivattamisen jälkeen se olisi valmis.
Professori avasi kaapin ja kaivoi esiin täyttämistarvikkeensa. Ensin tuhkaa ja tervaa sisäelimiin, että ne pysyisivät kunnossa. Sitten itse täyttämistä. Professori itse suosi lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli kulunut jo tunteja, mutta Professorista se oli vain minuutteja, niin paljon hän nautti täyttämisen antamasta haasteesta. Hiki oli liimannut muovihanskat kiinni Professorin käteen. Hän otti esiin rautalankaa ja pujotti sen kyynärluusta sisään, ja siitä olkaluuhun kiinni, näin siipi pysyisi paikallaan. Jalkalanka sääriluuhun kiinni, noin! Sitten vielä kaulalanka päähän. Kaulalanka piti tukea hyvin, muuten pää putoaisi paikoiltaan.
Professori kääntyi katsomaan, joko nahka olisi jo kuivunut. Sen takaisin paikalleen saaminen oli varovaista puuhaa, päästä alkaen se vedettiin lihasten ja luiden päälle, sitten lintu muotoiltiin asentoon ja vatsa ommeltiin umpeen, varovaisesti, ettei nahasta tulisi liian tiukkaa tai ettei se repäisi mistään kohtaa. Onneksi näin tuore nahka oli vielä tarpeeksi joustavaa. Vanha nahka, Professori naksautti kieltään paheksuvasti pelkästä ajatuksesta. Vanha nahka oli liian sitkeää, siitä ei saanut hyvää täytettyä lintua. Professori otti kaksi kappaletta lasisia silmiä ja asetti ne linnun tyhjinä ammottaviin silmäaukkoihin.
Sitten hän sitoi rautalangat kiinni nahkaan, mikä osallaan auttaisi lintua pysymään muodossaan ja asetti sen jalustalle. Nyt sen piti enää kuivaa muutaman viikon ajan, ja se olisi täydellinen. Professori katsoi työtään ylpeänä. Täytetyn korpin sulat kiilsivät valossa sinertävän mustina, tyhjät lasiset silmät olivat yllättävän elävät. Vaivoin professori nosti täytetyn korpin hyllylle, muiden tovereidensa joukkoon. Täytettyjen lintujen keskeltä korppi erottui selvästi koollaan ja mustuudellaan, kokoelman helmi.
Professori haukotteli. Hän ei ollut tajunnut kuinka väsynyt oli ennen kuin korppi oli paikoillaan. Hän päätti siivota tarvikkeet myöhemmin, ne pysyisivät paikallaan kyllä huomiseen. Professori hoippui huoneesta ulos kuin humalainen, sammuttaen valot ja lukiten ovet perässään.
Täytetyt linnut jäivät pimeyteen, hyllyilleen seisomaan. Korpin lasiset silmät kiiluivat näkymättömässä valossa.

Oli aamu. Professori avasi lintuhuoneen oven ja astui sisään pimeään huoneeseen. Hän napsautti valot päälle. Kaikki hänen välineensä, myös veriset käytetyt muovihanskat olivat vielä pöydällä. Professori käveli pöydän luo, ja värähti. Ihan kuin joku, tuijottaisi häntä. Professori katsoi ympärilleen, niin tosiaan hän oli asettanut linnut siten että ne tuijottivat työpöytää, mutta koskaan niiden katse ei ollut häirinnyt häntä.
Professori otti lastuvillapussin pöydältä ja siirtyi viemään sitä kaappiin. Hän vilkaisi lintuja ja ne tuijottivat häntä yhä. Kiiltäviä eläviä silmiä, lasisia. Ja kun Professori katseli, linnut levittivät siipensä ja ilma täyttyi sulista, ja kahleistaan irrottautuvista linnuista. Linnut nousivat jalustoiltaan ja käänsivät älykkäät elävät lasiset silmänsä Professoriin. Professori perääntyi kauhuissaan ovelle, mutta se ei auennut. Ja linnut lähestyivät.
Professorin näkökenttä peittyi sulkiin.
Hän heräsi työpöydältään, ja jokin painoi hänen rintaansa. Mies kohotti katsettaan ja tuijotti suoraan korpin lasisiin silmiin. Korppi käänsi päätään ikään kuin kummastellen. Professori rimpuili päästäkseen ylös, mutta turhaan. Korpin silmät kiiluivat, kun se painoi nokkansa Professorin rintalastan kohdalle ja viilsi, veitsenterävä nokka jätti syvän haavan. Sitten korppi alkoi vetää ihoa irti, nylkemään miestä. Korppi katkaisi Professorin jalat polven kohdalta ja kaapi ne tyhjäksi syöden kaiken ylimääräisen. Sitten korppi nylki Professorin pään, katkaisi sen kaulasta ja inhottavan vetisen äänen säestyksellä työnsi nokkansa aivomassaan. Samalla hän nokkaisi Professorin silmämunat ja valutti ne alas kurkustaan.
Tämän kaiken Professori tunsi etäisesti. Hänen olisi pitänyt olla kuollut kaiken järjen mukaan, mutta jokin, kenties itse Kuolema piti hänet elossa.
Korppi oli siirtynyt lattialle kaapimaan rasvaa irti Professorin nahasta, ja hiljaa mielessään Professori tunnusti korpin olevan taitava ihmisen täyttäjä. Korppi otti nokkaansa tervan ja tuhkan sekoitusta ja pisti sitä Professorin sisäelimiin paitsi sydämen se nappasi irti ja jätti pöydälle. Sitten korppi ryhtyi täyttämään, lastuvillaa, savea kalloon ja pumpulia lihaksiin.
Oli varmasti kulunut jo tunteja, mutta Professori ei tuntenut aikaa, eikä tuskaa.
Korppi otti rautalankaa ja pisti sen kyynärluusta sisään ja olkaluuhun kiinni, etteivät Professorin kädet putoaisi. Jalkalanka meni sääriluuhun kiinni ja kaulalanka päätä tukemaan.
Korppi kääntyi katsomaan, josko Professorin nahka olisi jo kuivunut. Nahkan laittaminen oli varovaista puuhaa, mutta silti korppi onnistui pelkällä nokalla, ensin pään yli ja siitä lihasten ja luiden yli. Kätevästi korppi nappasi neulan nokkaansa ja ompeli Professorin vatsan umpeen.
Korppi kiinnitti rautalangat ihoon kiinni, ja asetti Professorin alustalle. Sitten se nappasi suuhunsa kaksi suurta mustaa lasisilmää, ja työnsi ne Professorin tyhjinä ammottaviin silmäkuoppiin.
Professori huomasi seisovansa alustalla, täysin alastomana, kiiltävät elävät silmät, lasiset. Korppi katseli häntä hetken, ja rääkäisi ennen kuin kohosi siivilleen ja poistui huoneesta siihen suuntaan mihin kaikki muutkin linnut olivat kadonneet. Professori jäi yksin seisomaan huoneeseen, alustaansa kahlittuna, toinen täytetty käsi pidellen omaa sydäntään, toisen käden sormet sinertävän mustan sulan ympärille puristettuina..
Kokoelman helmi.